perjantai 17. kesäkuuta 2016

oh you sweet summer child, they said and i smiled


On kesä. Kaikkialla on niin vihreää, etten kestä. Ihan ensimmäinen alkukesän vihreys on ehkä jo taittunut, mutta jokainen sade tuo sen takaisin. Syreenit huumaavat tuoksullaan ja pääni kääntyy kukkien suuntaan samalla tavoin kuin joku katsoisi komean kollin perään. Elän kesästä. Ja Rajakatseesta.


Vuosi vuodelta minä kasvan tiiviimmin kiinni Rajakatseeseen. Aina, kun auto jää pellonreunaan ja minä kävelen metsään, tunnen tulleeni kotiin. Missään en tunne niin syvää levollisuutta kuin siellä.


Olen onnellinen siitä, että olen löytänyt paikan, jossa minulla on perhe, joita ehkä voisi myös ystäviksi kutsua. Kaikki se nauru, laulu ja aamuyön keskustelut käen kukkuessa taustalla. Vilpitöntä kiintymystä ja ihmiset omina itsenään. Herkkinä ja rohkeina, haavoittuvaisina ja luottavaisina.


Tarinoita, larppaamista ja if-gamea. Jokailtainen kiistely siitä, kuka joutuu nousemaan nuotiolta ja hakemaan lisää puita. Kuka lämmittää saunan. Muistiko joku pitää tulta yllä. Koskaan ei malta mennä ajoissa nukkumaan. Yksi veistää puukolla käteensä ja joku allekirjoittanut taittaa nilkkansa. Kaikista pidetään huolta.

Sunnuntaina väsyttää fyysisesti, mutta ei henkisesti. Jo pois lähtiessä kaipaa takaisin.


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti