perjantai 8. huhtikuuta 2016

mäyh mäyh mäyhem


Välillä minulla on unenomainen tunne, onko tämä todellisuutta vai vain pitkään jatkunutta kelluntaa unessa. Elän kyllä ihan sujuvasti uutta elämää, uusissa kantimissa ja uusissa ympäristöissä. Mutta sitten välillä vain havahtuu, että olenko minä oikeasti täällä. Minä. Miten minä olen tänne joutunut.


Mutta sitten taas, miksen olisi joutunut. En minä ole enää se huoneeseensa piiloutunut 15-vuotias, jonka ainut yhteys ulkomaailmaan on tietokone. Alle vuosi sitten naureskelin Hanniksen kanssa, että mitä jos asuttaisiin Helsingissä, kun kuljimme Vallilan sunnuntaiaamuisia katuja ja söimme densojen puistossa aamupalaa. En uskonut, että jo ennen seuraavaa kesää kikkailen täällä julkisilla ilman, että näytän paniikissa olevalta peuralta.


Vuoden ensimmäiseen metsässänukkumiseen on kaksi viikkoa aikaa enää. Se tekee minut iloiseksi ja malttamattomaksi. Ilmassa tuoksuu kevät ja lupaus hienosta kesästä. Sadekin on kesäistä, eikä kaiken harmauttavaa syyssadetta.

Ja onhan mulla kaksi vallan valloittavaa pikkupoikaa, jotka haluaisin pussailla kuoliaaksi.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

hei hei


Perjantaina Hannu lähti viimeiselle matkalleen. Eniten harmittaa, että alle vuoden vanhana piti minun pieneni lähteä. Minun kirkassilmäinen pikkupoikani, minun rakkaani. Muutama kuukausi armonaikaa oli riittävästi, enää ei tarvitse murehtia kuoliaaksi, sattuuko Hannuun liikaa vai onko vielä aikaa jäljellä. Eniten huolettaa, että saiko liikaa aikaa, sattuiko liikaa. Kun eivät ne sitä näytä. Haluan uskoa, että ei. Virkeä ja eläväinen oli loppuun saakka. Nuku hyvin, minun kultani.

Vaikka Hannusta jouduin kaiholla luopumaan, viikonloppuna saapui kaksi pikkupoikaa lohduttamaan ja viemään ajatukset muualle. Akselista ja Haudankaivajasta myöhemmin.