tiistai 13. joulukuuta 2016

helpottaisi jo


Niin kuin joka vuosi, tänäkin vuonna minä tukehdun talven pimeyden alle. Mutta tänä vuonna ahdistus on pitänyt otteessaan jo alusta lähtien. Minä luulin, että tästä tulee hyvä vuosi. Mutta minä sain loputtoman väsymyksen, menetyksen tunteen ajasta, jonka joudun käyttämään paikassa, joka ottaa enemmän kuin antaa. En ole saanut viikonloppuvapaita enempää nukkua ja hengittää sitten maaliskuun. Mutta minä nousen vielä ja lähden. Minä teen tästä parempaa, vaikka väkisin. Kyllähän minulla on ollut hyvääkin, paljon ja toistuvasti, mutta se ei riitä. Minä haluan, että minun eloni on mielekästä.

miten saada ahdistuksesta sairaslomaa / vai pitäisikö vain murtaa käsi

tiistai 1. marraskuuta 2016

eräänä valjuna päivänä


lokakuussa kukki rypsi ja maailma oli maidonvalkeana usvasta


niin rumaa, niin kuollutta
mutta vuodenajatkin tarvitsevat huonot hetkensä

värit ovat paletista loppu ja valkoistakin vielä säästellään


perjantai 7. lokakuuta 2016

myrskyjumalanpalvojat


 syys tuli ja vei punaiset lehdet / jätti jäljelle ikivihreäthaljut


havupuissa sama pohjoinen sitkeys kuin ihmisissä


sielussa routa ja roudassa talvenkulkijat / orastava pakkanen sormenpäissä


kesä on niiannut ja jättänyt estradin / tervetuloa horros

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

havuisissa saleissa mieli


Tuuli ujeltaa vimmaisesti korvissa ja nurkissa ennen kuin pääsen edes ulos asti. Sateen kyllästämä puuska paljastaa hameen alta villasukat ja paljaat sääret, ei ole kylmä kulkea auringonlaskun jälkeen ruohottuneilla kallioilla. Suuret vesipisarat osuvat kasvoihin kuin märät suukot. Ulkona on hyvä olla, turvallisessa hämärässä. Ei määränpää, mutta matka. Niin mustissa aamuissa vaahteroiden alla, katuvalojen varjoissa, kuin illansuussa, jolloin ruska on enää vain mustan eri sävyjä, on minun hyvä. Mieli vaeltaa muualla, ei kiinnity kaupunkiin. Olen miettinyt, onko ihmisen osa kaihota aina jotain muuta kuin minkä on nykyhetkeensä ottanut.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

something wicked this way comes


Ja edelliseen viikonloppuun päättyi puolitoista vuotta fiilistelty projekti, Punaisen Kuun Karnevaali. Olimme keskikesän juhlan viihdyke ja kohokohta. Oli naurua, tanssia ja hassuja esityksiä. Oli illan pääesitys, joka kulminoitui siihen, että lystikäs seurueemme paljastui kaaoskultisteiksi ja hyökkäsi tavernan juhlaväen kimppuun. Ja niin me kuolimme, mutta voi kuinka tärkeän asian puolesta kuolimmekaan.

Minusta on hirvittävän ihanaa ja nörttiä ja sitoutumista, että kaksi tärkeintä kaulakoruani ovat molemmat Rajakatseeseen liittyviä. Toisen sain perjantaina yllätyssynttärilahjaksi kahdelta ystävältäni, unen ja kuoleman jumalan symbolin. Onni on samassa seurassa pyörivä seppä, joka valaa meille maailman hienoimpia pronssikoruja.


perjantai 17. kesäkuuta 2016

oh you sweet summer child, they said and i smiled


On kesä. Kaikkialla on niin vihreää, etten kestä. Ihan ensimmäinen alkukesän vihreys on ehkä jo taittunut, mutta jokainen sade tuo sen takaisin. Syreenit huumaavat tuoksullaan ja pääni kääntyy kukkien suuntaan samalla tavoin kuin joku katsoisi komean kollin perään. Elän kesästä. Ja Rajakatseesta.


Vuosi vuodelta minä kasvan tiiviimmin kiinni Rajakatseeseen. Aina, kun auto jää pellonreunaan ja minä kävelen metsään, tunnen tulleeni kotiin. Missään en tunne niin syvää levollisuutta kuin siellä.


Olen onnellinen siitä, että olen löytänyt paikan, jossa minulla on perhe, joita ehkä voisi myös ystäviksi kutsua. Kaikki se nauru, laulu ja aamuyön keskustelut käen kukkuessa taustalla. Vilpitöntä kiintymystä ja ihmiset omina itsenään. Herkkinä ja rohkeina, haavoittuvaisina ja luottavaisina.


Tarinoita, larppaamista ja if-gamea. Jokailtainen kiistely siitä, kuka joutuu nousemaan nuotiolta ja hakemaan lisää puita. Kuka lämmittää saunan. Muistiko joku pitää tulta yllä. Koskaan ei malta mennä ajoissa nukkumaan. Yksi veistää puukolla käteensä ja joku allekirjoittanut taittaa nilkkansa. Kaikista pidetään huolta.

Sunnuntaina väsyttää fyysisesti, mutta ei henkisesti. Jo pois lähtiessä kaipaa takaisin.


maanantai 16. toukokuuta 2016

olen olemassa


Olen seurannut Facebookin Tänä päivänä -toimintoa ja katsonut kuuden vuoden takaista minäni rimpuilua ja surua siitä, kuinka on jumissa koneen ääressä, eikä ole tarpeeksi kavereita tekemään asioita kanssani. "Vaihdetaan tietokone sosiaaliseen elämään." No sen minä olen tehnyt.


Arkena olen töissä pitkät päivät, mutta viikonloppuisin ja vähän töiden ulkopuolellakin arkena herään eloon. Meillä tulee ja menee ihmisiä, nukkuu yön yli tai on nukkumatta. Minä olen jossain, me olemme jossain. Olen tutustunut ihmisiin, hienoihin tyyppeihin ja löytänyt nörttejä sieltä, minne vain menenkin.


Kun kevät (ja kesä) koitti, loppui muutoksen aiheuttama kuukauden kestänyt shokkitila ja alkoi elämä. Kuten totesin vuosi sitten Helsingissä käydessäni pienellä piipahduksella, kaikki on helppoo. Vieläkin käyn Steam Hellsingissä tyytyväisenä, mutta nyt minun ei enää tarvitse miettiä, kuinka pääsen kotiin. Kotiin pääsee, kun hyppää bussiin.


Olen nauttinut kämppiselosta ja sisustanut kotia pikkuhiljaa. Haluaisin tehdä kaiken heti, mutta ei minunkaan palkallani nyt voi loputtomiin törsätä. Nummirockin liputkin pitäisi ostaa, enkä tiedä kumman priorisoin tärkeämmäksi, vaatekaapin vai festariliput. Tällä hetkellä minun ja H:n vaatteet ovat olleet kaksi kuukautta kirjahyllyissä ja kirjat edelleen pahvilaatikoissaan. Ei haittaa, kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Roskalavoiltakin löytyy välillä siistejä asioita dyykattavaksi, kuten tuo alla näkyvä lintuhäkin yläosa. Muukin tuossa on toki kierrätettyä, mutta ei minun löytämääni.

Iih iih iih iih. Elämä on siistii.

Mulla on myös ihan hirveä fantasianörttikausi ja kikkelihevi soi ja Rajakatse rules best, mutta ne on tosi tylsiä kirjoitettavia yleiseen jakoon haha.


perjantai 8. huhtikuuta 2016

mäyh mäyh mäyhem


Välillä minulla on unenomainen tunne, onko tämä todellisuutta vai vain pitkään jatkunutta kelluntaa unessa. Elän kyllä ihan sujuvasti uutta elämää, uusissa kantimissa ja uusissa ympäristöissä. Mutta sitten välillä vain havahtuu, että olenko minä oikeasti täällä. Minä. Miten minä olen tänne joutunut.


Mutta sitten taas, miksen olisi joutunut. En minä ole enää se huoneeseensa piiloutunut 15-vuotias, jonka ainut yhteys ulkomaailmaan on tietokone. Alle vuosi sitten naureskelin Hanniksen kanssa, että mitä jos asuttaisiin Helsingissä, kun kuljimme Vallilan sunnuntaiaamuisia katuja ja söimme densojen puistossa aamupalaa. En uskonut, että jo ennen seuraavaa kesää kikkailen täällä julkisilla ilman, että näytän paniikissa olevalta peuralta.


Vuoden ensimmäiseen metsässänukkumiseen on kaksi viikkoa aikaa enää. Se tekee minut iloiseksi ja malttamattomaksi. Ilmassa tuoksuu kevät ja lupaus hienosta kesästä. Sadekin on kesäistä, eikä kaiken harmauttavaa syyssadetta.

Ja onhan mulla kaksi vallan valloittavaa pikkupoikaa, jotka haluaisin pussailla kuoliaaksi.

tiistai 5. huhtikuuta 2016

hei hei


Perjantaina Hannu lähti viimeiselle matkalleen. Eniten harmittaa, että alle vuoden vanhana piti minun pieneni lähteä. Minun kirkassilmäinen pikkupoikani, minun rakkaani. Muutama kuukausi armonaikaa oli riittävästi, enää ei tarvitse murehtia kuoliaaksi, sattuuko Hannuun liikaa vai onko vielä aikaa jäljellä. Eniten huolettaa, että saiko liikaa aikaa, sattuiko liikaa. Kun eivät ne sitä näytä. Haluan uskoa, että ei. Virkeä ja eläväinen oli loppuun saakka. Nuku hyvin, minun kultani.

Vaikka Hannusta jouduin kaiholla luopumaan, viikonloppuna saapui kaksi pikkupoikaa lohduttamaan ja viemään ajatukset muualle. Akselista ja Haudankaivajasta myöhemmin.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

terveisiä orastavasta toivosta


Reiluun viikkoon on tapahtunut paljon. Olen loisinut kaverin nurkissa tiistaihin, kunnes sain haettua uuden asunnon avaimet. Olen ollut töissä ja kärsinyt seisomatyöhön totuttelusta, kun jalkoihin sattuu niin paljon, ettei voi enää kävellä ja on pakko vielä kävellä.


Olen nukkunut neljä yötä lainapatjalla keittiön lattialla. Kun asunto on tyhjä, sitä kummasti alkaa kaipaamaan asioita, joita ei tiennyt tarvitsevansa. Kuten kynsisaksia. Olen pakahtunut asunnon kauneudesta ja tanssinut tyhjissä, kaikuvissa huoneissa.


Olen rakastanut jokaista tänne asunnon omistajien jättämää esinettä, paitsi tuota painajaisiin tunkeutuvaa paperimassakoiraa. Olen eristäytynyt asumaan keittiössä, koska siellä on ruoka ja peti. Olen elänyt nuudeleilla, koska minun ei ole tarvinnut miettiä ketään muuta.


Olen ollut niin väsynyt töistä, että olen mennyt nukkumaan kuin hyvät ihmiset kymmeneltä. Uuteen asuntoon seikkaillessa olen ollut niin onnellinen, etten ole edes sillä hetkellä tuntenut väsymystä tai jalkojen särkyä.


Olen ollut epäkiinnostunut ulkonäöstäni mennessä pesemään pyykkiä naapuriin ystäväni luokse. Ystäväni, joka ei ole asunut koskaan näin lähellä. Olen unohtanut takkini hänen luokseen, kun luulin koikkelehtineeni ilman sitä pihan poikki, koska olin niin väsynyt, etten muistanut, olenko kulkenut takki päällä. Torstaina minussa heräsi toiveikkuus siitä, että ehkä tämä ei ollutkaan paska siirto muuttaa tänne. Perjantaina aurinko paistoi ja töistä lähtiessä sydäntä puristi toivo keväästä ja kesästä ja hyvistä hetkistä, vaikka vielä tuuli oli kylmä ja lunta jaloissa.


Lauantaina olen odottanut keittiön ikkunassa toiveikkaana, joko muuttokuorma saapuisi. Saapuihan se. Olen pessyt matkapahoinvoivan kissan pyllyä lavuaarin päällä kuin vauvan, kun rotat samaan aikaan hornasivat matkakopassaan mistään mitään tietämättä. Tavarat tuli ja suloinen tyhjyys on poissa. Illalla lähdimme katsomaan Vampyyrien tanssia Peacock-teatteriin ja Steam Hellsingissä meille tarjoiltiin viskiä teepannusta. Kun lähdimme H:n kanssa yhdessä baarista ja istuimme paikallisbussia kohti uutta kotia, tunsin oloni lämpimäksi. Me ollaan täällä nyt.


Sunnuntaina itkin, kun minut jätettiin taas tänne yksin. H ja Hannis ja loput kouvoloidit lähtivät ja oloni oli tyhjä. Tällä kertaa eläimet ovat läsnä ja Riesa on nukkunut nyt kaksi yötä tiukasti sängyssä kanssani. Coolitkin kissat tarvitsevat lämpöä ja lohtua vieraassa paikassa.

Tänä aamuna sain netin toimimaan ja minun pitäisi lähteä kahdeksi iltavuoroon. Hassua olla kuin aikuiset ihmiset. Mennä töihin ja hoitaa oikeiden ihmisten asioita. Pesukone tarvitsisi letkukiristimen, että voisin pestä pyykkiä. Tyhjentää laatikoita ja jätesäkkejä.

Kyllä tämä tästä.


sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

kiitos kouvola kaikesta


Eilen oli hemmetin haikeaa ja silti niin hauskaa. Eilisestä asti ranteeni ovat olleet paljaat, kun leikkasin rannekkeeni yksitellen irti Bohemian Rhapsodyn soidessa ja itkin vain muutaman kerran läksiäisten aikana. Tänään olenkin sitten itkeskellyt huomattavasti enemmän, mutta kyllä tämä tästä.

Pieni maailmanloppu tosin tuli, kun olin saanut ystävältäni rönsyliljan vauvoja läksiäislahjaksi ja kissanperkeleet olivat yön aikana pistäneet melkein kaikki makoisiin paloihinsa. Toivon, että yhdestä tragediasta selviytyneestä olisi eläjäksi. Nelsikin oli leiponut niin hienon kakun, että sydämeni käpertyi lämpimäksi ja pörröiseksi möykyksi pitkäksi aikaa. Pentagrameja ja saatananpalvontakissoja, mitä muuta muka ihminen voisi kakultaan toivoa.

Kävimme tänään yökyläilijöiden kanssa kantiksessani, jossa baarimikko aina laski minulle kaljan jo ennen pyyntöä ja läpyskä lensi. Lähtiessä huikkasin hänelle liioittelevaan tapaani hyvästit, ettemme näe enää.
"Katotaan tuota kommenttia uudelleen, kun olet taas tiskillä sanomassa 'KHALJAA'", hän nauroi. Mutta ei nauranut enää, kun sanoin että ei kun mie oikeasti lähden, maanantaina alkaa Helsingissä työt. Se tuntui vallan surulliselta.

Huomisen jälkeen mikään ei ole enää kuin ennen. Yksi aikakausi on päättynyt.

Mutta uudet ovet avautuvat edessäni tervetulleeksi toivottaen. Olen tullut pitkälle ja Kouvola on antanut minulle paljon. Olen neljän ja puolen vuoden aikana kasvanut juuri omilleen muuttaneesta, vapaudentunteesta pakahtuneesta flanellipaitaisesta rimpulasta mekkoihin pukeutuvaksi aikuiseksi, joka ei päästä koskaan irti elämänriemusta. Minä olen kasvanut, sekä leveyttä että selkärankaa. Minulla on itsekunnioitus ja ymmärrys itsestäni. Minulla on ymmärrys siitä, että parjatut piirteeni ekstroverttiydestä puheliaisuuteen ja ihmisrakkauteen eivät ole huonoja asioita. Minä välitän ihmisistä ja ihmiset välittävät minusta. Minulla on arvoa. Enkä minä ole typerä, vaikka en aina ajattele loppuun asti sitä, mitä minä sanon.

Kiitos Kouvola, rakas rujo betonihelvettini. Sinä et pääse minusta ja minä en päästä sinua sydämestäni koskaan.


perjantai 4. maaliskuuta 2016

mutta minä muistan kyllä hengittää


Maailma on hengästyttävä. Kevät tulla jolkottaa kuin kieltään roikottava koira, vaikka vielä iltaisin talvi ottaakin omansa takaisin. Ei kulunut viikkoakaan edellisestä kirjoituksestani, kun meillä oli jo kämppä alla ja muuttokin on aiemmin kuin suunniteltu. Saimme sen ensimmäisen ja ainoan asunnon, jota edes kävimme katsomassa. Viikon päästä on läksiäisbileet ja minä leikkaan festarirannekkeeni irti. Sunnuntaina minä hyppään bussiin kohti Helsinkiä ja seuraavana päivänä minulla alkaa työt. Tiistaina saan hakea avaimet uuteen asuntoomme. Muuttokuorma ja H tulee perässä viikonloppuna. Hanniskin vielä vähän myöhemmin.

Vaikka olen surutyöni tehnyt ja odotan avoimin silmin uutta kaikkea, on silti yhden elämänvaiheen hautaaminen tavattoman haikeaa. En epäile hetkeäkään, ettenkö itkeskelisi yönä jos toisena kaihoani tänne betonihelvettiin.

Mökkireissu tuli tarpeeseen edellisenä viikonloppuna. Uhkauksista huolimatta en voinut talviturkkia heittää, järven jää oli paksu ja pelkkä saunavesien saaminen oli työn takana. Vaikka lunta oli kaikkialla ympärillä, päivisin paistoi aurinko ja viimeisenä aamuna räystään jääpuikoissa juoksi vesi. Seesteisyys oli käsinkosketeltavaa saunassa, kun katselin ikkunasta lumista metsää ja järven jäätä. Valoisan aikana saunominen kuuluu jouluaattoon, mutta sinä sunnuntaiaamuna sama rauhoittuminen oli läsnä.

torstai 18. helmikuuta 2016

itsetyytyväisyys on olennainen asia mielenterveyttä


Reilun kuukauden ja noin sata työtuntia sain kulumaan villapaitaani. Tein toki välissä yhdet sukat ja vähän toista paria ja viime viikko meni juostessa. Olen ylpeä ja onnellinen.

Onnellinen olen kyllä muutenkin. Kävin viime viikolla työhaastattelussa ja minua kehuttiin hurmaavaksi. Kuukauden päästä minulla on ensimmäinen työvuoro ja kahta viikkoa myöhemmin minusta pitäisi tulla stadin tyttö. Olen innoissani ja iloinen. On aivan hirvittävä määrä kaikkea tehtävänä, suunniteltavana, etsittävänä ja sumplittavana, mutta kaikki järjestyy. Kaikki on aina järjestynyt ja tulee järjestymään.

Iloiseksi minut tekee se, että saan lähteä leikkimään kimppakämppää parhausihmisten kanssa. Totesimme H:n ja Hanniksen kanssa, että paskaaks tässä lähteä etsimään erikseen kämppiä pääkaupunkiseudulta, etitään kolmestaan joku isompi. Eihän se mikään loppuelämän suunnitelma ole, kunhan nyt aluksi olisi taloudellisempaa.

Minulla on villi aavistus, että tästä keväästä ja koko vuodesta tulee aika hyvä.

perjantai 5. helmikuuta 2016

rettui


 Tekeleeni alkavat olla pikkuhiljaa kuvauskelpoisia. Kun vielä muistaisin ottaa kuvat heti muille tulevista sukista, enkä vasta siinä vaiheessa, kun ne ovat olleet käytössä jo viikkoja.

Villapaitaa olen tehnyt kuukauden ja kaksi päivää. Puuttuu enää loppurutistus. Kirjoneule on niin paljon hitaampaa tehdä.

lauantai 23. tammikuuta 2016

pienet rottaset, ne lystikkäitä on


Voi tätä lumen määrää ja pakkasta. Talvesta pystyy nauttimaan ihan eri lailla, kun ei ole pakko mennä minnekään kuin ruokakauppaan, jos ei halua. En minä tästä työttömyydestä tykkää, mutta kaikesta voi ottaa ilon irti. Kohta voisin ruveta taas skarppaamaan elämän suhteen, kun valon määrä on lisääntynyt.

Larppaaminen on selvästi lisännyt vastustuskykyäni. Sen siitä saa, kun viettää melkein kymmenen viikonloppua huhti-syyskuun välillä metsässä vailla sisätilamahdollisuutta. H:lta ei meinaa millään tarttua minuun flunssat ja jos tarttuu, ne kestävät maksimissaan viikon. Ja kylmänsietokykynikin on kasvanut! Ei ole mikään ongelma hypätä luonnonveteen keskellä talvea. Avantoa voisin joskus kokeilla.

Itse asiassa larppaaminen on tuonut elämääni häkellyttävän paljon hienoja juttuja. Ihania ihmisiä, neulomista, yhdistyksen sivujen uudistamista ja vapautuneisuutta puhua nörttijutuista muiden nörttien kanssa. Kaikilla ihmisillä pitäisi olla yhteisö, jossa he tulevat hyväksytyiksi ehdoitta.

Olen leijunut nyt muutamia päiviä ällöttävässä onnellisuuden kehdossa, kun kaikki on hyvin, vaikka mulla ei ole vielä töitä ja eläinlääkäriin meni melkein 200 euroa yhden rotan hampaiden hionnan vuoksi. Ihmiset tekevät niin suuren osan elämän mielekkyydestä. Pus pus te kaikki.


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

maanikko maalasi taloa


Voi hitto. Minuun on tämän syksyn ja talven aikana pesiytynyt jonkintasoinen puuhastelumania. Olen tehnyt villasukkia, lapasia, hameita muutaman ja tänään olin marttailemassa naapurissa Nelsin luona. Tein polvivillasukat melkein valmiiksi, kunnes lanka loppui ja vaihdoin ompeluun. Uusi hygieniapussi oli tarpeen, edellisen olen tehnyt 13-vuotiaana käsityötunnilla ja jälki on sen mukaista, haha. Halusin myös tehdä minulle ja Nelsille tuollaiset pyramidin muotoiset pussukat. Nelsku antoi minulle joululahjaksi manteliherkkuja samanmallisessa paperipussissa ja halusin toisintaa noin hienon asian vielä kankaisenakin.

Valmistumiseni jälkeen oppimisen palo on ollut ihan valtaisa ja se purkautuu tällä hetkellä käsitöihin. On tämä aika kivaa. Seuraavat puuhastelut jo siintävät mielessä ja olen täynnä energiaa.

Uusi vuosikin vaihtui ja tämän vuoden teemani on Kohtuudella - ja sen yli. Olen aloittanut jo hassun hyvin ja ollut ihmisiksi niin uv-bileissä kuin heränyt tänä aamuna seitsemältä itsekseni ja vahingossa. Kyllä se tästä vielä taas rappioksi muuttuu. Mutta jos olisi vaikka vähemmän rappiota kuin viime vuonna.

Miehän sanoin, että elämä voittaa jälleen. Mikään ei ole niin raskasta kuin joulukuu ja niin keveätä kuin tammikuu ja sen kirpeät pakkaset.