tiistai 3. marraskuuta 2015

and every man gets what no man deserves


Eilen taivas oli tulessa. Hengästytti edes katsoa, kun aurinko jätti näyttävät jäähyväiset ja haipui sitten takaisin kaamokseen. Kaamokseen, jonka minua kylmällä kourallaan puristaa niin, ettei henkeä saa. Tämä syksy on kuitenkin ollut armollinen lämpimine ja aurinkoisine päivineen.

Viisas ihminen totesi minulle, että kirjoita, kirjoita vaikka roskiin, mutta kirjoita. Ja niin minä yritän kirjoittaa. Proosaa olen kirjoittanut, mutta sitä te ette halua lukea ja minä en kehtaa enää jättää luettavaksi.

Ihminen tarvitsee elolleen tarkoituksen, olen huomannut. Olen vasta kuukauden valmistumiseni jälkeen lojunut joutilaisuudessa ja alan jo tuntea oloni ulkopuoliseksi elämästä. Ihminen tarvitsee elolleen yhteisön, joka saa nousemaan sängystä aamuisin. Tänäänkin olen herännyt jo seitsemän jälkeen vain maatakseni sängyssä yhteentoista, koska minulla ei ollut mitään oikeaa syytä nousta. Tokihan minulla olisi tekemistä ja projekteja, mutta pelkän hyvän vuoksi työskenteleminen ei motivoi edes nimeksi. Mielummin käperryn peiton alle ja tsättäilen ihmisille, jotka ovat elämän syrjässä kiinni paremmin kuin minä.

En tiedä edes tulevaisuudestani kuin toivekuvia ja kauniin värein maalailtuja ajatuksia siitä, kuinka minä ja H saisimme töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaisimme. Mutta minä rakastan Kouvolaa koko sydämelläni. Eilenkin kotiin polkiessa puiston läpi sydämeeni lähes sattui, kun tunsin niin pohjatonta rakkautta tätä harmaata betonihelvettiä kohtaan. Mutta en voi jäädä. Tänne on liian helppo jäädä ja unohtaa, miltä tuntuu heittäytyä tuntemattomaan ja todeta siipiensä kantavan. Minä en voi unohtua tänne. Vaikka täällä onkin minulla kaikki. Ystävät, koti, H:n perhe. Tämä on minun ensimmäinen oikea kotikaupunkini. Jolle jätän kaihoten hyvästit, jonne ehkä tulen palaamaan vielä. Enkä minä ole vielä edes lähtenyt ja sattuu silti.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti