maanantai 30. marraskuuta 2015

joskus näytin tältä


Joku päivä olin lähdössä palaveriin. Siisti ja asiallinen kuin ruhjevamma, kuten varaäitini sanoisi.

Olen tänä syksynä opetellut uudelleen tikkuamaan, kun kaverini työnsi minulla tikut ja lankaa käteen. Tähän mennessä olen neulonut yhdet villasukat ja kolmannet lapaset ovat tuloillaan. Jännittävää on eloni. Ja ommellut, kuten tuon kuvassa näkyvän kellohameen.

Viikonloppuna olin samaisen kaverini isän 60-vuotisjuhlissa yleisenä tättähääränä keittiössä, salissa ja vielä kännikuskina. Vahingossa tein sitten 18-tuntisen "työ"vuoron, vaikka keittiön jälkeen olenkin ollut nimellisesti vapaalla. Henkinen esiliina jäi kuitenkin päälle, oho. Olen ollut puoli kuudelta aamulla viimein nukkumassa omassa sängyssä. Sitä ennen olen muun muassa rakastavasti huutanut ratin takaa kaverini minua kaksi vuotta vanhemmalle pikkuveljelle uhkauksia nyrkillä mahaan lyömisestä, kun tämä halusi tuulettaa autoa ja ikkunoiden ollessa takalukossa, tämä sankari avasi liikkuvassa autossa oven. Muuten en pistänyt kuskina olemista pahakseni.

On niin pimeää. Lumikaan ei pysynyt.

torstai 26. marraskuuta 2015

praise satan


Jokavuotinen kalenterinkustomointi iski jälleen. Onneksi löysin Tiimarista kiiltokuvia ja saatoin toteuttaa suunnitelmani. Kyllä mieli lepää corpse-enkeleiden ja saatananpalvojakissojen kuvissa.

perjantai 20. marraskuuta 2015

en oo päätäin kammannut/en oo peilannutkaan


Oli Rajakatseen 20-vuotissynttäreiden juhlapeli. Etukäteen vähän jännitti useampi asia. Kuten se, jäätyykö hengiltä marraskuisessa metsässä tai miltä tuntuu, kun puolitoista tuntia pelin alkamisen jälkeen on jo säkkipimeää. Ei jäätynyt ja pimeän laskeutumisen jälkeen pelaaminen on äärimmäisen hieno lisäelementti. Peli itsessään pääsi henkilökohtaisella listallani parhaaksi tähänastisista kaiken sen elokuvallisuuden vuoksi. Tapahtui kuin vahingossa hieno draaman kaari useammalla eri tasolla.

Rakastan Rajakatseessa sitä, että pelaaminen on pitkäjänteistä ja hahmokehitys hidasta. Yhtenä esimerkkinä tällä kertaa tapahtui pienimuotoinen käännekohta, jota on pohjustettu hahmojen välillä kaksi vuotta. Eli ne puhuivat toisilleen enemmän kuin kaksi lausetta. Haha. Katsotaan, jos seuraava kiintopiste olisi taas kolmen vuoden päässä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

lähdin livohkaan


Rakastuin tänään Livohkaan, H:n isovanhempien 1700-luvulla pystytetyn ladon osista tehtyyn pikkumökkiin. 

Olen tullut siihen tulokseen, että oma mökki tulee olemaan ensimmäinen oikea aikuisetuni. Hitot omistusasunnosta, hitot mistään. Minä en muuta pyydä kuin oman mökin metsässä lammen rannalla. Sähköt olisivat plussaa, ei välttämättömyys. Omaan mökkiini minä menisin piiloon ja ehkä tulisin joskus pois.

En tiedä, kauanko tämä vieraantumiseni modernin elämän pulssista jatkuu. Mutta se ei haittaa minua.
Enhän minä edes kokonaan ole luopumassa kaikesta, en minä sitä. Kuinka edes voisinkaan, en ole erakko enkä halua olla yksin. Molempien parhaat puolet minä vain otan.


perjantai 6. marraskuuta 2015

puhun ehkä totta



eräänä lauantainayönä/hevibaarissa soi ysäridisko
suutelin tyttöä/suutelin toista
join liikaa/enkä edes katunut
aamulla tuoksuin hajuvedelle/ joka ei ollut omani

torstai 5. marraskuuta 2015

hey jim hey



Törmäsin sattumalta tekstinpätkääni toukokuulta. Pidän siitä vieläkin.


"Mies istui riippumaton laidalla. Hänen harmaat silmänsä olivat siristyneet aamuauringon paistaessa esteettä hyttiin. Karheat sormet hieroivat pitkäksi venähtänyttä partaa laiskasti, eikä uni ei tahtonut irrottaa otettaan miehestä. Sinä aamuna oli jälleen hieman vaikeampi ottaa päivästä kiinni. Hän oli jälleen vanhempi kuin eilen ja vanhempi kuin toissapäivänä. Ennen kaikki oli myös yksinkertaisempaa, eikä hänen tarvinnut miettiä, mitä päivä toisi tullessaan. Enää päivät eivät toistuneet samanlaisina, enää hän ei tiennyt millä mielellä hän illalla takaisin maate panisi."

tiistai 3. marraskuuta 2015

and every man gets what no man deserves


Eilen taivas oli tulessa. Hengästytti edes katsoa, kun aurinko jätti näyttävät jäähyväiset ja haipui sitten takaisin kaamokseen. Kaamokseen, jonka minua kylmällä kourallaan puristaa niin, ettei henkeä saa. Tämä syksy on kuitenkin ollut armollinen lämpimine ja aurinkoisine päivineen.

Viisas ihminen totesi minulle, että kirjoita, kirjoita vaikka roskiin, mutta kirjoita. Ja niin minä yritän kirjoittaa. Proosaa olen kirjoittanut, mutta sitä te ette halua lukea ja minä en kehtaa enää jättää luettavaksi.

Ihminen tarvitsee elolleen tarkoituksen, olen huomannut. Olen vasta kuukauden valmistumiseni jälkeen lojunut joutilaisuudessa ja alan jo tuntea oloni ulkopuoliseksi elämästä. Ihminen tarvitsee elolleen yhteisön, joka saa nousemaan sängystä aamuisin. Tänäänkin olen herännyt jo seitsemän jälkeen vain maatakseni sängyssä yhteentoista, koska minulla ei ollut mitään oikeaa syytä nousta. Tokihan minulla olisi tekemistä ja projekteja, mutta pelkän hyvän vuoksi työskenteleminen ei motivoi edes nimeksi. Mielummin käperryn peiton alle ja tsättäilen ihmisille, jotka ovat elämän syrjässä kiinni paremmin kuin minä.

En tiedä edes tulevaisuudestani kuin toivekuvia ja kauniin värein maalailtuja ajatuksia siitä, kuinka minä ja H saisimme töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaisimme. Mutta minä rakastan Kouvolaa koko sydämelläni. Eilenkin kotiin polkiessa puiston läpi sydämeeni lähes sattui, kun tunsin niin pohjatonta rakkautta tätä harmaata betonihelvettiä kohtaan. Mutta en voi jäädä. Tänne on liian helppo jäädä ja unohtaa, miltä tuntuu heittäytyä tuntemattomaan ja todeta siipiensä kantavan. Minä en voi unohtua tänne. Vaikka täällä onkin minulla kaikki. Ystävät, koti, H:n perhe. Tämä on minun ensimmäinen oikea kotikaupunkini. Jolle jätän kaihoten hyvästit, jonne ehkä tulen palaamaan vielä. Enkä minä ole vielä edes lähtenyt ja sattuu silti.

maanantai 2. marraskuuta 2015

all hallows eve


Tänään paistoi aurinko aivan kuin kesä olisi ollut. Lämpötila oli lähempänä viittätoista kuin kymmentä plusastetta ja minä ensimmäistä kertaa sitten syksyn saapumisen vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin jolkottelemaan metsään. Viikonlopun rappio takertui henkeen, mutta lihakset eivät olleet unohtaneet. Olen viimeksi tänään naureskellut sitä, kuinka olen kuin villieläin, jonka on pakko päästä purkamaan energiaa, tai sanitypisteet alkavat ropisemaan. Parhaimmillani jolkottelen metsäpoluilla pitkin, kevein päkiäaskelin petoeläinten tavoin. Enkä oikein muuten juoksekaan.

Halloween oli jälleen eeppinen, kuten aina. Aivan kuin olisi joulu ollut, mutta paremmalla teemalla ja paremmalla tekemisellä. Luonamme oli vajaa parikymmentä ihmistä ja krebatorio oli sen mukainen. Jossain vaiheessa iltaa istuimme muutaman ihmisen kanssa keittiön lattialla ja tuhannen päissämme kaiversimme kurpitsaa lyhdyksi. Hyvä tuli. Harpyijaksi muuttuneena viekottelin baarissa viattomia tyttölapsia paheiden teille. Meillä punkkasi neljä ihmistä, joista yhtä en tuntenut entuudestaan. Osoittautui hienoksi ihmiseksi ja toivon, että Lappeenrannan päästä hänet heitetään harteille ja kannetaan jälleen luoksemme krebatorioon. Jos tällä kertaa musta perkeleemme ei kusisi hänen päälleen keittiön lattialla nukkuessa. Sunnuntaina osalla muuttui korjaussarja virityssarjaksi viimeistään krapula-burgerien äärellä baarissa.

En ole vielä valmis päästämään Halloweenista irti. Säilykööt koristeet ja jatkukoon leffojen katselu painajaismaisena.