maanantai 5. lokakuuta 2015

hei taas, vanha ystävä


En osaa pysyä poissa. Vanha talo pienen harjun takana veti minut jälleen kerran luokseen. Tunnustaessani isälleni käyneeni jälleen autiotalolla, hänkin myönsi käyvänsä siellä säännöllisesti. Niin tytär kuin isänsä.


Varovasti ja aikoja sitten villiintyneen pihan kasvillisuutta loukkaamatta kikkailin itseni sisälle puita huojuttavasta tuulesta.


Vuodesta toiseen kaikki on niin kuin ennenkin. Vaikka tuuli sai ulko-oven narisemaan ja yläkerran ikkunan kovaäänisesti heilumaan saranoillaan, en pelännyt. Talossa on raukea hiljaisuus ja lämmin valo.


Kävelen hiljaa läpi levollisten huoneiden aina samassa järjestyksessä, enkä jätä jälkiä itsestäni. Kuvaan vuodesta toiseen samoja seiniä, ovia, ikkunoita ja yksinäistä kenkäparia, joista toinen on yläkerrassa ja toinen alhaalla tuvassa. Kun tietää talon historian ja sen asukkaat, ei paikka tunnu uhkaavalta tai kauhuelokuvan lavasteilta. 


Kamiinan vieressä olevat pelikortit ovat jo vuosia sitten haalistuneet, kuten sanomalehden jäänteetkin. Kuljen yläkerrassa askeleitani varoen, lattia narisee allani. En halua rikkoa itseäni tai talovanhusta.


Ainoastaan eteisen kellarinportaat ja portaiden alainen oviaukko juoksuttavat mielikuvitusta joka kerta. Harppaan mustan aukon ylitse ja karistan mielestäni laihan käden tarttumassa jalkaani alhaalta.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti