keskiviikko 27. toukokuuta 2015

veteraanit huutaa ja juo, eli rajakatse kutsui jälleen


Kaartilaisten tabardien syvä sininen on mitä kaunein väri, eritoten valokuvissa. Mutta kuvia te ette saa, minulla ei ole tarjota teille sinisyyttä ilman kasvoja. Saatte vain ketunleipiä, joita kuvasin viikonloppuna ennen peliä.

Perjantaina pelasimme Hanniksen kanssa huojuvaa tornia kovilla panoksilla. Keräsimme salaa metsää sellaisen ihmisen hiuksiin, jolta olisi tullut napakka luunappi otsaan, jos olisi huomannut. Ei huomannut, mutta hänen perässään kulki leikkiin kuulumaton ihminen ja ihmetteli, missä ihmeessä tämä sankari oli ryöminyt.

Kuinka onnellinen sitä pieni ihminen osaakaan olla, kun saa istua nuotiolla juopottelemassa maailman parhaiden tyyppien kanssa, joiden kanssa voi laulaa epävireisesti mitä haluaa ja sovittaa uusia sanoja ihan muihin kappaleisiin.

Hassua, miten kun pelissä hahmolla on ns. paska päivä ja kurjaa, niin pelaajalla on kivaa. Kummasti sitä hahmo kehittyy vastoinkäymisten myötä, jotka tosin ovat ihan omaa syytä. Pitääkö olla töhö. Pitää. Onneksi on niin kovat statsit, että ei ole kuin vasta kahdesti joutunut jalkapuuhun.

perjantai 22. toukokuuta 2015

ajatuksia ropeconissa


Hanniksen minulle marraskuun tanssileirille tekemä mekko pääsi jälleen käyttöön Ropecon-lauantaina. Kehuja sateli ennennäkemätön määrä, mistä olen edelleen iloinen ja ylpeä. Hänen tekemät vaatteensa sietävätkin saada ansaitsemansa arvostuksen. Hän itse oli tehnyt eeppisen hienon asun ja pukeutunut tarinaproggiksemme toiseksi päähenkilöksi.

--

Istuimme tien vieressä olevalla penkillä ja kiinnitimme huomiomme edestämme lipuviin nazguleihin. He kulkivat eteerisesti kauniissa jonossa, mutta sitten Noitakuningas kompastui viittaansa. Aavistuksenomaiseksi hetkeksi kaikki hiljenivät, kunnes seurueemme purskahti hyväntahtoiseen nauruun. Tilanne oli loputtoman huvittava, eikä sitä voi verhota sanoihin. Heleä tytön ääni jupisi syvänmustan viittansa alta ja hän selvitti helmansa ja seurue poistui paikalta.

--

Lauantaiaamuna ennen kahdeksaa heräsin siihen, että lonkkani kolahteli lattiaa vasten. Meillä oli luksusta nukkumasijanamme, sähkökäytteinen ilmapatja. Joku urpo (köh) oli vain unohtanut laittaa kumipatjaventtiilin siitä kiinni.

--

Hänen katseensa oli lupsakka ja ryhtinsä huono. Silti hän osasi jokaisen tanssin hetkeäkään epäröimättä. Hän tanssi vaivattomasti ja tanssitti parejaan samalla kollikissan huolettomuudella kuin mitä hänen koko olemuksensa oli. Jotkut kuvailevat ensivaikutelmaa hänestä pelottavaksi, mutta minä en näe sitä. Hänessä on samaa huvittavuutta kuin minussakin. Lauantai-illan tanssiaisissa hän veti minut mukaansa tanssimaan sellaisiakin tansseja, joista en ollut koskaan aiemmin edes kuullut. Hän ei tuominnut, kun ensimmäiset askeleet sekoilin, ennen kuin sain vieraan tanssin rytmistä kiinni.

--

Vuosi sitten en olisi uskonut, että minä olisin sekaantunut niin suurella rakkaudella historiallisiin tansseihin, tai että minä olisin omaksunut jotain niin hyvin, että kykenin soveltamaan askelikkoja uusiinkin tansseihin.

--

Istuin salin lattialla syrjässä tanssijoista ja yritin kerätä itseäni. Minua oksetti akuutisti, vyö puristi ja nälkä kalvoi pahoinvointina sisuksiani. Olin tanssinut jo kohta kolme tuntia putkeen, enkä ollut syönyt sitten perjantaipäivän kunnolla. Polviinikin sattui. Puoli tuntia myöhemmin helpotti ja palasin takaisin tanssimaan. Tilaisuuksia tanssia ei ole liikaa.

--

Yhdessä tanssiinviemisessä hän kuitenkin epäonnistui. Tanssileirillä olin kyllä hinkannut Shindigiä, mutta ei. En osannut. Kyllä minä vielä sen tanssin kesytän, vähintään koleimman musiikin ikinä vuoksi.

tiistai 12. toukokuuta 2015

palloja ja kukkia


Tänään minä ostin kesäasioita ihan puolivahingossa. Kirpparilta löytyi nahkavyö todennäköisimmin larppikäyttöön, miksei muutenkin, ja mekko. Kävin myös ensimmäistä kertaa elämässäni Robin Hoodissa ja sieltä löytyi oleelliset kukkatennarit, joita olin tietämättäni kaivannutkin jo.

Ilma on ollut painostava kuin ukkosen edellä, mutta se tarkoittaa vain sitä, että on kesä. Ainoastaan kesällä ilma on tällä tavoin painostava.

maanantai 11. toukokuuta 2015

eikä ketään haeta pois


Mustan aavikon vieressä mustan auringon alla oli musta lampi, jolla Tuonen joutsenet lipuivat.

lauantai 9. toukokuuta 2015

kesä kesäterde kesäterdekoira


Kummasti kommenttiboksikirjoittelu saa muutakin tekstiä sikiämään.

Olen luullut olevani ikuinen juniori, koska niin minulle annetaan ymmärtää. On helppoa tuntea olonsa lapsukaiseksi ketteräiseksi ollessaan jokaisen ihmisseuransa nuorimmainen. Mutta kantabaarissani kirkkaat silmät ja vielä koko arsenaalin ketjuja ja vöitä päälleen pukevat ja huolella silmänsä mustiksi meikanneet underground-nuorisolaiset todistavat toista. Siellä ne '97 syntyneet istuvat ja juovat kaljaansa, yrittäen näyttää siltä, että he ovat istuneet siellä aina eikä vasta ensimmäistä kertaansa. Minä hymyilen tuoppiini ja kiinnitän kaiken kärsineen nahkatakkini olkanepparin takaisin paikalleen.

En minä nosta itseäni jalustalle tässä, olen nykyään vain se vähemmän huomiota itseeni kiinnittävä kuin mitä aiemmin. Ei ole niin väliksi, jos en ole laittautunut viimeisen päälle, jos minusta ei tunnu laittautumiselta. Itseään varten pukeutuminen on oleellisempaa kuin muiden mahdolliset mielipiteet. Vaatteet ovat vain vaatteita, vaikka ne olisivatkin sieviä ja sopisivatkin yhteen. Hämmennyin yksi päivä, kun kenkiäni kommentoitiin hienoiksi ja jouduin tarkistamaan, mitkä minulla edes oli jalassa. Huomion on helppo kiinnittyä tärkeämpiin asioihin, kun vaatekaapin sisältö tuntuu omalta.

Eilen olimme Hanniksen ja kummilapsen kanssa kantiksen terassilla yksillä ja tiskillä silkoposkinen nuorimies pyysi märkää päärynää. Nauroin asialle ääneen ja tiedustelin, mitä kuiva päärynä sitten on. Poikalapsi oli vastaamassa, mutta tuttavansa tervehtiminen vei huomion, enkä koskaan saanut tietää totuutta.

Juotuamme teimme lähtöä, mutta löysät nilkkani totesivat, että unen näit ja katosin pöytien taakse kiveykselle polvilleni. Hetken keräilin itseäni, totesin tämän olevan sama juttu kuin aina ennenkin ja naureskellen nilkutin itseni Hanniksen luokse ensiapuun. Eniten harmitti lempisukkahousujeni totaalinen tuhoutuminen. Nuorena tyttönä minua olisi nolottanut ja hävettänyt tämänkaltainen episodi. Ei enää. Ei voi mitään, jos kaatuu ja tekee kipeää. Ylös vain, kun pääsee.

torstai 7. toukokuuta 2015

mad max girls


 Elämäni on aika jees tällä hetkellä, vaikka väsyttääkin. Opinnäytetyö on tehty, numero saatu ja olen saanut työharjoittelupaikan, jolla saan puuttuvat pisteet ko. asiasta. Sitten minä valmistunkin heti elokuussa, vain muutaman kuukauden myöhässä aikataulusta. Asiat loksahtelevat paikalleen, vaikka minä kierinkin ammatillisen kriisin parissa, kun en osaa tarpeeksi. Mutta en kai voi vaatia itseltäni liikaa, vuoteen minulla ei ole ollut edes ketään, jolta pyytää apua minkään ammattialani asian suhteen.

Elämässäni on myös hienoja ihmisiä, joista en halua luopua koskaan enää. Yksi kolmesta asuu niinkin lähellä kuin saman katon alla ja toinen vain yhden talon päässä. Eräänä päivänä Hanniksen kanssa koiraa lenkittäessämme katselimme lumenkaatopaikkaa silmät kiiluen ja totesimme musta aavikko -kuvasarjan olevan paikoillaan. Seuraavana päivänä me tulimme, näimme ja kuvasimme. Teema ei mennyt ihan putkeen, yllä oleva kuva on ainut alkuperäistä ideaa noudatteleva. Loput muuttuivat postapokalyptiseksi rantaskenaarioksi. Hannis on maailman paras kuvattava, katsokaa nyt.

Mikään ei ole niin hienoa kuin ystävä, jonka kanssa on yhtä kärttyinen samoista aiheista ja vastavuoroisesti aivan herkästi innostuva ja yhtä typerän spontaani kuin itsekin. Ne kutsuu meitä kauhukaksikoksi, me kutsutaan itseämme punapääjutuksi.