torstai 30. huhtikuuta 2015

smoke and mirrors


Minun mielestäni ei ole ollenkaan ylimitoitettua tai liioiteltua olla tolkuttomaan innoissaan asiasta, joka tapahtuu vasta ensi vuoden kesänä. Larppaaminen on kuulkaa hieno harrastus ja sillä on mukava opetella aikatauluttamaan elämäänsä aikuisten ihmisten tavoin. Onneksi koko asiaan kuuluva jengi on yhtä innoissaan, niin tätä salaisuutta ei ole vaikea pitää piilossa, kun pystyy porukan sisällä fiilistelemään kaiken. Kuva liittyy aiheeseen.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

ei meripihkaa ollenkaan


Ensimmäinen metsä oli ja meni. Oli viileää, mutta ei haitannut. Toisena yönä alkoi satamaan, mutta sekään ei haitannut. Saunassa vierustoveri selitti juttuaan niin reippaasti käsillään elehtien, että hän vahingossa löi minua kasvoihin ja huulen halki. Kuvassa ovat Datsunin vilkusta tehtyjä koruja, jotka päätyivät viime kesän örkkipeliin osallistuneille. Minä auton tuhonneena huolin itselleni yläoikealla olevan.

Pelissä toverini heitti lumipallolla kaartilaista ja päätyi jalkapuuhun. Nauratti. Nauratti vielä silloinkin, kun itse pelin lopussa hahmoni päätyi muka virkavallan halveeraamisesta jalkapuuhun. Kerta se ensimmäinenkin.

torstai 16. huhtikuuta 2015

rottakuvia osa x


Miten voi olla rottain kuvaaminen näin tautisen vaikeaa.


tiistai 14. huhtikuuta 2015

breathing


Minusta tuntuu siltä, että sumu päässäni alkaa pikkuhiljaa hälventyä. Viimeiset kolme kuukautta ovat kadonneet kuin maan nielemänä, vaikka asioita tuli tehtyä ja koettua ja oltua ihan iloinen. Opinnäytetyöni palautin viisi päivää etuajassa pääsiäisviikon torstaina. Siitä asti olen keräillyt itseäni ja itkeskellyt ja maannut sängyssä ulos stressiäni, joka tuli ovet paukkuen vasta opparin palautuksen jälkeen moikkaamaan. En ole vielä täysin ennallani, mutta parempaan päin. On jännittävää, miten voi voimat loppua pyytämättä ja kysymättä ilman, että on koskaan aiemmin edes kyseenalaistanut jaksamistaan.

Rajakatseen ensimmäinen peli on kahden viikon päästä ja otimme Hanniksen kanssa varaslähdön ulkoilmaan eilen kävelemällä kaksi tuntia metsässä koirakakaran kanssa. Aurinko paistoi, otin hupparin pois ja puin sen jälleen päälleni, kun varjossa oli vielä lunta. Kun kävelimme pientä polkua kuin kauempanakin ihmisasutuksesta, taivas antoi lämpimän kevätsateen tiputella harteillemme ja hiuksiin. Metsä heräsi eloon ja niin minäkin. Kaikkialla tuoksui vihreys ja vakaasti jälleen esiintunkeutuva elämä.

En malta odottaa tämän vuoden ensimmäistä metsäviikonloppua. Edes ajatus aamuyön kylmimmistä tunneista hiipuvan nuotion ääressä eivät saa minua värisemään.