torstai 19. maaliskuuta 2015

ajanlaskusta


Kevät on ihmeellinen. Vuosi toisensa jälkeen joka kerta häkellyn siitä, kuinka voikaan tulla uudelleen valo ja elämä pitkän pimeän jälkeen. Jäin eilen väkisin notkumaan ulos. Pitkitin syitä olla ulkona, annoin jopa tulta katujen miehelle, kun hän niin kauniilla pyydöllä huikkasi minun ja ystävieni perään. Saatuaan tulta hän kuin salaliittolaisen elkein sanoi minulle, että hän voi hakea milloin tahansa tupakkia minulle. Nauratti. Totesin vain olevani riittävän vanha ostamaan omat tupakkani, jos tarvitsee. Hän vielä huikkasi perään hyvää kevättä. Aivan kuin hän olisi ollut jonkun isä.

Hetkeä myöhemmin kadunkulmassa viivytellessäni eroa ystävästä, tajusin jotain. Kevät eroaa kesästä siinä, että keväällä nauttii kaikesta ilman painoa siitä, että kohta kaikki jo loppuu. En vaihtaisi keväästä pois sitä odottavaa tunnelmaa lämpimistä päivistä, puistopiknikeistä ja terassilla istumisista aamuyöhön. Sillä heti kun kevät on taittunut kesäksi, kello lähtee käyntiin ja jo kesäkuun alussa sitä huomaa jäävänsä silloin tällöin kuuntelemaan tikitystä, joka muistuttaa syksyn tulevan jo ihan pian. Vaikka ajatuksilleen ei antaisikaan periksi, se odottaa taustalla kärsivällisesti ja viimeistään elokuussa tulee taputtelemaan olkapäälle. Vuodet vaihtelevat kuitenkin. Jonain vuonna luovutin syksylle jo heinäkuun alussa, viime vuonna henkilökohtainen syksyni tuli tervehtimään vasta lokakuussa.

Onneksi keväästä nauttii yhtä monta kuukautta kuin kesästä itsessäänkin. En malta odottaa. Olen iloa ja onnea täynnä kaikesta auringosta ja lämmöstä, joka nyt jo antaa itsestään pilkahduksia.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti