sunnuntai 20. joulukuuta 2015

voi kaamos


Enää kaksi päivää talvipäivänseisaukseen. Viimeiset kaksi viikkoa on ollut vain kaksi pimeää vastakkain, mutta ihan kohta helpottaa. Kohta minäkin tahdon tehdä muutakin kuin nukkua.

Olenhan minä tehnyt asioita. Käynyt ensimmäistä kertaa vironlaivalla ja bailannut aamukahdeksaan. Ollut porukoilla, käynyt metsässä ja ollut pelinjohtajana larpissa ja stressaantunut siitä hengiltä.

Tänään katsomaan seitsemäs Star Wars.

Hengissäolotiedotus itselle tehty.

maanantai 7. joulukuuta 2015

hurja-hannu, sinä nättipoika


Tänään aurinko paistoi ainakin kymmenen minuuttia ja rotatkin sattuivat olemaan hereillä samaan aikaan, joten otin kaiken ilon irti ja sain ainakin kaksi tärähtämätöntä kuvaa.


maanantai 30. marraskuuta 2015

joskus näytin tältä


Joku päivä olin lähdössä palaveriin. Siisti ja asiallinen kuin ruhjevamma, kuten varaäitini sanoisi.

Olen tänä syksynä opetellut uudelleen tikkuamaan, kun kaverini työnsi minulla tikut ja lankaa käteen. Tähän mennessä olen neulonut yhdet villasukat ja kolmannet lapaset ovat tuloillaan. Jännittävää on eloni. Ja ommellut, kuten tuon kuvassa näkyvän kellohameen.

Viikonloppuna olin samaisen kaverini isän 60-vuotisjuhlissa yleisenä tättähääränä keittiössä, salissa ja vielä kännikuskina. Vahingossa tein sitten 18-tuntisen "työ"vuoron, vaikka keittiön jälkeen olenkin ollut nimellisesti vapaalla. Henkinen esiliina jäi kuitenkin päälle, oho. Olen ollut puoli kuudelta aamulla viimein nukkumassa omassa sängyssä. Sitä ennen olen muun muassa rakastavasti huutanut ratin takaa kaverini minua kaksi vuotta vanhemmalle pikkuveljelle uhkauksia nyrkillä mahaan lyömisestä, kun tämä halusi tuulettaa autoa ja ikkunoiden ollessa takalukossa, tämä sankari avasi liikkuvassa autossa oven. Muuten en pistänyt kuskina olemista pahakseni.

On niin pimeää. Lumikaan ei pysynyt.

torstai 26. marraskuuta 2015

praise satan


Jokavuotinen kalenterinkustomointi iski jälleen. Onneksi löysin Tiimarista kiiltokuvia ja saatoin toteuttaa suunnitelmani. Kyllä mieli lepää corpse-enkeleiden ja saatananpalvojakissojen kuvissa.

perjantai 20. marraskuuta 2015

en oo päätäin kammannut/en oo peilannutkaan


Oli Rajakatseen 20-vuotissynttäreiden juhlapeli. Etukäteen vähän jännitti useampi asia. Kuten se, jäätyykö hengiltä marraskuisessa metsässä tai miltä tuntuu, kun puolitoista tuntia pelin alkamisen jälkeen on jo säkkipimeää. Ei jäätynyt ja pimeän laskeutumisen jälkeen pelaaminen on äärimmäisen hieno lisäelementti. Peli itsessään pääsi henkilökohtaisella listallani parhaaksi tähänastisista kaiken sen elokuvallisuuden vuoksi. Tapahtui kuin vahingossa hieno draaman kaari useammalla eri tasolla.

Rakastan Rajakatseessa sitä, että pelaaminen on pitkäjänteistä ja hahmokehitys hidasta. Yhtenä esimerkkinä tällä kertaa tapahtui pienimuotoinen käännekohta, jota on pohjustettu hahmojen välillä kaksi vuotta. Eli ne puhuivat toisilleen enemmän kuin kaksi lausetta. Haha. Katsotaan, jos seuraava kiintopiste olisi taas kolmen vuoden päässä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

lähdin livohkaan


Rakastuin tänään Livohkaan, H:n isovanhempien 1700-luvulla pystytetyn ladon osista tehtyyn pikkumökkiin. 

Olen tullut siihen tulokseen, että oma mökki tulee olemaan ensimmäinen oikea aikuisetuni. Hitot omistusasunnosta, hitot mistään. Minä en muuta pyydä kuin oman mökin metsässä lammen rannalla. Sähköt olisivat plussaa, ei välttämättömyys. Omaan mökkiini minä menisin piiloon ja ehkä tulisin joskus pois.

En tiedä, kauanko tämä vieraantumiseni modernin elämän pulssista jatkuu. Mutta se ei haittaa minua.
Enhän minä edes kokonaan ole luopumassa kaikesta, en minä sitä. Kuinka edes voisinkaan, en ole erakko enkä halua olla yksin. Molempien parhaat puolet minä vain otan.


perjantai 6. marraskuuta 2015

puhun ehkä totta



eräänä lauantainayönä/hevibaarissa soi ysäridisko
suutelin tyttöä/suutelin toista
join liikaa/enkä edes katunut
aamulla tuoksuin hajuvedelle/ joka ei ollut omani

torstai 5. marraskuuta 2015

hey jim hey



Törmäsin sattumalta tekstinpätkääni toukokuulta. Pidän siitä vieläkin.


"Mies istui riippumaton laidalla. Hänen harmaat silmänsä olivat siristyneet aamuauringon paistaessa esteettä hyttiin. Karheat sormet hieroivat pitkäksi venähtänyttä partaa laiskasti, eikä uni ei tahtonut irrottaa otettaan miehestä. Sinä aamuna oli jälleen hieman vaikeampi ottaa päivästä kiinni. Hän oli jälleen vanhempi kuin eilen ja vanhempi kuin toissapäivänä. Ennen kaikki oli myös yksinkertaisempaa, eikä hänen tarvinnut miettiä, mitä päivä toisi tullessaan. Enää päivät eivät toistuneet samanlaisina, enää hän ei tiennyt millä mielellä hän illalla takaisin maate panisi."

tiistai 3. marraskuuta 2015

and every man gets what no man deserves


Eilen taivas oli tulessa. Hengästytti edes katsoa, kun aurinko jätti näyttävät jäähyväiset ja haipui sitten takaisin kaamokseen. Kaamokseen, jonka minua kylmällä kourallaan puristaa niin, ettei henkeä saa. Tämä syksy on kuitenkin ollut armollinen lämpimine ja aurinkoisine päivineen.

Viisas ihminen totesi minulle, että kirjoita, kirjoita vaikka roskiin, mutta kirjoita. Ja niin minä yritän kirjoittaa. Proosaa olen kirjoittanut, mutta sitä te ette halua lukea ja minä en kehtaa enää jättää luettavaksi.

Ihminen tarvitsee elolleen tarkoituksen, olen huomannut. Olen vasta kuukauden valmistumiseni jälkeen lojunut joutilaisuudessa ja alan jo tuntea oloni ulkopuoliseksi elämästä. Ihminen tarvitsee elolleen yhteisön, joka saa nousemaan sängystä aamuisin. Tänäänkin olen herännyt jo seitsemän jälkeen vain maatakseni sängyssä yhteentoista, koska minulla ei ollut mitään oikeaa syytä nousta. Tokihan minulla olisi tekemistä ja projekteja, mutta pelkän hyvän vuoksi työskenteleminen ei motivoi edes nimeksi. Mielummin käperryn peiton alle ja tsättäilen ihmisille, jotka ovat elämän syrjässä kiinni paremmin kuin minä.

En tiedä edes tulevaisuudestani kuin toivekuvia ja kauniin värein maalailtuja ajatuksia siitä, kuinka minä ja H saisimme töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaisimme. Mutta minä rakastan Kouvolaa koko sydämelläni. Eilenkin kotiin polkiessa puiston läpi sydämeeni lähes sattui, kun tunsin niin pohjatonta rakkautta tätä harmaata betonihelvettiä kohtaan. Mutta en voi jäädä. Tänne on liian helppo jäädä ja unohtaa, miltä tuntuu heittäytyä tuntemattomaan ja todeta siipiensä kantavan. Minä en voi unohtua tänne. Vaikka täällä onkin minulla kaikki. Ystävät, koti, H:n perhe. Tämä on minun ensimmäinen oikea kotikaupunkini. Jolle jätän kaihoten hyvästit, jonne ehkä tulen palaamaan vielä. Enkä minä ole vielä edes lähtenyt ja sattuu silti.

maanantai 2. marraskuuta 2015

all hallows eve


Tänään paistoi aurinko aivan kuin kesä olisi ollut. Lämpötila oli lähempänä viittätoista kuin kymmentä plusastetta ja minä ensimmäistä kertaa sitten syksyn saapumisen vedin lenkkarit jalkaan ja lähdin jolkottelemaan metsään. Viikonlopun rappio takertui henkeen, mutta lihakset eivät olleet unohtaneet. Olen viimeksi tänään naureskellut sitä, kuinka olen kuin villieläin, jonka on pakko päästä purkamaan energiaa, tai sanitypisteet alkavat ropisemaan. Parhaimmillani jolkottelen metsäpoluilla pitkin, kevein päkiäaskelin petoeläinten tavoin. Enkä oikein muuten juoksekaan.

Halloween oli jälleen eeppinen, kuten aina. Aivan kuin olisi joulu ollut, mutta paremmalla teemalla ja paremmalla tekemisellä. Luonamme oli vajaa parikymmentä ihmistä ja krebatorio oli sen mukainen. Jossain vaiheessa iltaa istuimme muutaman ihmisen kanssa keittiön lattialla ja tuhannen päissämme kaiversimme kurpitsaa lyhdyksi. Hyvä tuli. Harpyijaksi muuttuneena viekottelin baarissa viattomia tyttölapsia paheiden teille. Meillä punkkasi neljä ihmistä, joista yhtä en tuntenut entuudestaan. Osoittautui hienoksi ihmiseksi ja toivon, että Lappeenrannan päästä hänet heitetään harteille ja kannetaan jälleen luoksemme krebatorioon. Jos tällä kertaa musta perkeleemme ei kusisi hänen päälleen keittiön lattialla nukkuessa. Sunnuntaina osalla muuttui korjaussarja virityssarjaksi viimeistään krapula-burgerien äärellä baarissa.

En ole vielä valmis päästämään Halloweenista irti. Säilykööt koristeet ja jatkukoon leffojen katselu painajaismaisena.

perjantai 30. lokakuuta 2015

hämärä jo maille hiipi


Viikonlopun vietin mökillä hiljaisen järven rannassa, tiukasti kietoutuneena liian isoon takkiini. Sydäntäni lämmittää vieläkin, kuinka seurueemme saunottuaan ja minun käytyä uimassa kuivasimme ja vaihdoimme kuka yöhousuihin, kuka muihin kotihousuihin ja jatkoimme neljän hengen bileiksi yllättävän ankaraa krebatoriota. Tanssimme niin, että nuotiomaja tärisi ja lauloimme spontaanin dueton kaverin kanssa, kun hän osasikin Alla jalavapuun sanat ja päädyimme samalla vielä valssaamaan villisti ja humalaisen epätarkasti. Yöni taittui uneksi vasta aamuyhdeksältä ja kolme tuntia myöhemmin olin jalkeilla taas. Seuraavanakaan yönä en ummistanut silmiäni ennen kuin aurinko kuuden jälkeen alkoi osoittaa ensimmäisiä merkkejä nousemisestaan ja kuu antoi paikkansa.

Naamani oli nokinen ja ryönäinen kuin metsäläisellä, kun maskeerausvärit eivät lähteneetkään suunnitellusti irti. Hauskaa se oli silti. Tiedänpähän ainakin, mitä en tee halloweeniksi.

Metsässä minä olen onnellinen.

maanantai 19. lokakuuta 2015

sigh


syksy tulee, lehdet lakastuu
ja sitten talvi ja alkaa pakastuu
--
kesä loppuu ja tuntuu ettei koskaan takas tuu

Olin Palefacen akustisella keikalla viime torstaina, kun Nelsi voitti liput. Nautin joka hetkestä. Kaksi miestä ja kaksi kitaraa vanhassa elokuvateatterissa toimii paljon paremmin kuin vuosien takainen pettymys remix-keikalla juniorien seassa.

tiistai 6. lokakuuta 2015

polkuja kuusikossa


Myrsky teki tuloaan, kun kuljin metsässä. Navakka tuuli puhalsi läpi puiden ja sai vanhat latvat huojumaan. Tuuli oli kuitenkin lämmin ollakseen lokakuun alkua. Tuntui siltä, että sain pitkästä aikaa kunnolla henkeä.


Kuusikossa katselin, kun korkeat puut kallistelivat ylläni ja hetkellinen auringonpaiste valaisi aukeita kohtia. En kuitenkaan voinut olla huomioimatta kovaäänistä narinaa, joka sai minut vastentahtoisesti luopumaan puiden suojasta pellolle, kohti kotia. En halunnut jäädä potentiaalisesti kaatuvan puun alle juuri sinä päivänä, jos ollenkaan.


Illalla valot välkkyivät 130-vuotiaassa sukutalossamme, kun neuloin ensimmäistä lapastani kymmeneen vuoteen.

maanantai 5. lokakuuta 2015

hei taas, vanha ystävä


En osaa pysyä poissa. Vanha talo pienen harjun takana veti minut jälleen kerran luokseen. Tunnustaessani isälleni käyneeni jälleen autiotalolla, hänkin myönsi käyvänsä siellä säännöllisesti. Niin tytär kuin isänsä.


Varovasti ja aikoja sitten villiintyneen pihan kasvillisuutta loukkaamatta kikkailin itseni sisälle puita huojuttavasta tuulesta.


Vuodesta toiseen kaikki on niin kuin ennenkin. Vaikka tuuli sai ulko-oven narisemaan ja yläkerran ikkunan kovaäänisesti heilumaan saranoillaan, en pelännyt. Talossa on raukea hiljaisuus ja lämmin valo.


Kävelen hiljaa läpi levollisten huoneiden aina samassa järjestyksessä, enkä jätä jälkiä itsestäni. Kuvaan vuodesta toiseen samoja seiniä, ovia, ikkunoita ja yksinäistä kenkäparia, joista toinen on yläkerrassa ja toinen alhaalla tuvassa. Kun tietää talon historian ja sen asukkaat, ei paikka tunnu uhkaavalta tai kauhuelokuvan lavasteilta. 


Kamiinan vieressä olevat pelikortit ovat jo vuosia sitten haalistuneet, kuten sanomalehden jäänteetkin. Kuljen yläkerrassa askeleitani varoen, lattia narisee allani. En halua rikkoa itseäni tai talovanhusta.


Ainoastaan eteisen kellarinportaat ja portaiden alainen oviaukko juoksuttavat mielikuvitusta joka kerta. Harppaan mustan aukon ylitse ja karistan mielestäni laihan käden tarttumassa jalkaani alhaalta.

torstai 24. syyskuuta 2015

pieniä hienoja hetkiä elämässä

 
Viime lauantaina minä ja kaksi parasta ystävääni lojuimme meillä edellisen illan krebatorion jäljiltä. Laitoin nauhalta jonkun typerän rottakauhuleffan pyörimään ja ei kulunut kovin kauaa ennen kuin toinen nukahti sohvannurkkaan. Nojasin häneen tyynyn kanssa ja pian nukuin minäkin. Hanniksen tyyny oli jalkojani vasten ja kohta kaikki kolme tyttölasta nukkuivat kasassa kulmasohvalla, yksi kappale koiria vielä jalkojeni päällä. Heräsimme loppumähinän pyöriessä ja tuntia myöhemmin kävin avaamassa oven kaverille ja hänen bändilleen, joiden mekastus kuului ulkoa toiseen kerrokseen saakka.

Kaksiossamme naurettiin, pelattiin pleikkari ykkösellä, mäyhättiin peleille ja paremmin osaavat rämpyttivät ukuleleani.

Huomenna minä käyn hakemassa tutkintotodistukseni ja valmistun kaikessa hiljaisuudessa. Mitä nyt vähän kavereiden kesken bailataan. Viikon päästä sitten sukulaisia kestitsemään pöndelle.

torstai 17. syyskuuta 2015

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

is someone after us


Syksyssä on se huono puoli, että pitäisi olla joku tekosyy olla ulkona. Kesällä voi vaan ottaa viltin ja mennä koko päiväksi puistoon. Tunnen oloni liian pieneen häkkiin laitetuksi kissaeläimeksi, joka kiertää kärttyisenä ympyrää. Vihaan nyt jo tätä pimeyttä ja ihmisseuran puutetta ja tunkkaisuutta. Kuusi viikonloppua metsässä huhtikuusta lähtien ja koko kesän muutenkin ulkona oleminen on jälleen saanut minut sisätiloja inhoavaksi metsäläiseksi.

Tuntuu, että sekoan yksinäisyyteenkin, vaikka asun H:n kanssa saman katon alla. Haluan tekemistä, sosialisointia ja aktiviteetteja epäterveen paljon. Mitääntekemättömyys on ahdistavaa.

Minusta tuntuu siltä, että muutto saattaisi auttaa, vaikka siitä ei ole mitään takeita. Vaikka Helsingissä minulla on kassillinen kavereita ja ystäviä, ei heilläkään välttämättä ole aikaa minun seuraa vaativalle persoonalleni.

Ääh.

tiistai 15. syyskuuta 2015

limbossa


Mikä muka olisi lystikkäämpää kuin asukuvien ottaminen ryönäisellä parvekkeella, jossa on mm. rottien riippumattopyykkiä odottamassa pesua.

Olen ajautunut jonkintasoiseen kieltäymyksen limboon vuodenajoista. Olen antanut periksi kesän vääjäämättömälle poissaololle, mutta en osaa vielä mieltää kuluvaa vuodenaikaa syksyksi. Ei ole kovin kylmä, mutta ei kovin aurinkoistakaan. On vain. Vähän niin kuin minäkin. Valmistun viimein kuun lopussa ja kuulemma tutkintotodistuksen liitteet ovat jo allekirjoitettu.

Kellun.

Haluaisin pitää itseni kiireisenä, mutta minulla ei oikein ole välineitä siihen. Joten vain piirrän ja toivon, että saisin purettua kirjoitustarpeeni. Jostain syystä sanat eivät jälleen kerran tule ulos, vaikka niin toivoisin. Sisälläni on pakahduttava määrä asioita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta en oikein tiedä, mikä minua estää.

perjantai 11. syyskuuta 2015

a deertaur


Ja niin mie vain piirrän, kun en kirjoittaakaan juuri nyt osaa.

torstai 10. syyskuuta 2015

hetki ennen myrskyä


Hän vilkaisi taivaalle, huokaisi ja nosti vielä yhden hangollisen heinää suovaan. Koko taivaan peittäneet tummat pilvet roikkuivat raskaina, valmiina kastelemaan kaiken ja kaikki pelloilla. Nainen katseli, kun muut lähtivät jo takaisin kylää kohden ja kiipesi sitten laakealle kivelle hetkeksi istahtamaan. Ilma oli lähes tukahduttavan lämmin, eikä edes tuulenvirettä tuntunut iholla. Hetkeksi nainen jäi omiin ajatuksiinsa, kunnes ensimmäinen, vielä kaukana oleva jyrähdys, havahdutti hänet. Hän suoristi vartensa, luisui kivenlohkareelta alas ja heinähanko kädessään lähti puolijuoksua karkuun ensimmäisiä sadepisaroita.

--

Olen ehkä oppinut piirtämään täysin digitaalisesti. Uuteen välilehteen avaamalla saa täysikokoiseksi.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

kiitos kaikesta, siitä vähästäkin


Vaikka viivähdit vain niin vähän aikaa ja tunnen oloni petetyksi lähtösi takia, näkemiin taas kesä. En halua unohtaa sinua ja lämmintä kosketustasi näinä tulevina, mustina kuukausina.

torstai 20. elokuuta 2015

hurja-hannu, perseet olalla ja nimestä


Minä siten menin ja vaihdoin Blogger-nickini Raadosta Paerskyksi, jota nyt olen erinäisissä paikoissa käyttänyt jo pidemmän aikaa. Jotenkin raatoisuus ei ole tämänhetkisen fiilikseni mukainen, joten Paersky on hyvä. Se olisi voinut olla Pärskykin, mutta Paersky erottuu kivemmin Arielin dorkasta kalakaverista, koska ko. lempinimi johdannainen ihan muualta.

Tämän tärkeän tiedoituksen kuvitukseksi rottakuvia, jotka minun piti julkaista jo kuukausi sitten.


tiistai 18. elokuuta 2015

jäljelle jää loppukesän mustat yöt ja kirjat


Nukkumaanmenoa harkitessaan mikään ei ole niin riemastuttavaa kuin muistaa käyneensä kirjastossa ja lainanneensa luettavaa. Se, että kirjahyllyt ja lattiat notkuvat jo omien kirjojen painosta, ei tarkoita sitä, että olisi mitään luettavaa.

Kingin kirjojen rivissä on tyhjä aukko, Naisen raivo koristaa Suvin yöpöytää. Vastavuoroisesti Ensimmäinen siirtokunta päätyi luettavakseni Suvin kehoituksesta. Mikään ei minua niin onnelliseksi tee kuin kirjoista puhuminen.

Fyysisistä kirjoista ja e-kirjojen tulosta vaahtoaminen kuuluu lempiaiheisiini, valikoivasti vanha jäärä kun olen. Muulla omaisuudellani ei ole niin väliä, kunhan saan pitää kirjani muutosta toiseen hamaan loppuun saakka. Kyllä minä kirjani kannan, vaikka selkä kipeänä ja huulet viivana.

fabulous secret powers


Meikä on niin pirun nolo välillä. Mutta He-Man-larpissa kuuluu olla ehtaan kasarityyliin nolo ja karikatyyrinen. Tunika, sukkahousut ja lainattu samettiviitta on aivan validi asu painajaiselle. Jossain vaiheessa peli alkoi muistuttaa tosissaan lastenhuoneessa tapahtuvaa sotaa hyvikset vastaan pahikset, kun He-Manin hengen mukaisesti kukaan ei voinut kuolla ja tyypit vapautuivat vankiloista ja tointuivat nopeasti hiteistä.

Eniten riemastutti, kun pelin jälkeen sain kuulla olleeni oikeasti pelkoaherättävä hahmo. Bwahahaha.


torstai 6. elokuuta 2015

bitchcraft


American Horror Storyn kolmoskausi oli erinomaisen inspiroivaa katseltavaa. Hulluja noitanaisia, valtavan kaunista mustanpuhuvaa vaate-estetiikkaa ja omana visuaalisuosikkina swamp witch Misty Day. Onneksi muutama kaverini on jo aloittanut huivien käytön harteillaan, niin minun nolostuttava fiktiivisten hahmojen vaatetyylien imitoiminen ei erotu niin selkeästi joukosta. Muutenkin tarinaihmisenä ajatus erakosta hippitytöstä kuolleita herättävänä necromancerina viehättää kovasti.

Viime viikonlopun seikkailut perjantaisesta runotyttödekadenssista puistossa punaviinin ja muiden paheiden äärellä jatkuivat lauantaina Verlan ajassa larppikamoissa keskiaikateemalla ja laiska sunnuntai kallistui sushilla käymiseen ja spontaaniin lähtöön Hiidenvuorelle paistamaan lättyjä. Suurimman osan ajasta satoi kaatamalla ja ukkosti, mutta se oli vain miellyttävää. Viimein aurinkokin soi säteitään tyyntyneen järven pintaan.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

juo kaljasi ja ole hiljaa - mutta ethän sinä voi juoda kaljaa


Voisin kertoa teille feministisestä raivostani, lohduttomuudesta ja yksinäisyyden tunteista, jotka ovat tosia, vaikkakin liioiteltuja. En minä jaksa. En ole koskaan ottanut osaa ajankohtaisiin keskusteluihin julkisesti, vanhojen jäärien kommentteihin naisista ja heidän väärästä sukupuolestaan tajuta mistään mitään, karvattomuudesta ja karvaisuudesta, naisten kaljanjuonnista ja miesten roseen juomisesta tai siitä, kuinka paljon minua oksettaa Aito avioliitto -kiukuttelu. Kihisen itsekseni, ärhentelen ehkä lähipiirille. Mutta minua suututtaa niin valtavasti. En kuitenkaan suostu olemaan osana ryöpytystä, joten en osallistu.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen vihainen nuori nainen. Sitä enemmän olen tukehtumaisillani raivoon sosiaalikulttuurillisten epäkohtien vuoksi. Ja monen muunkin asian, mutta sosiaalisena eläimenä erityisesti yllämainittu vi-tut-taa.

torstai 23. heinäkuuta 2015

räpyttele


Mie en ole hirvittävän hyvä meikkaamaan, mutta kokeilin juttuja. Taltioin vielä närkästyneesti kuvasarjan siitä, kuinka raskailla luomilla ei vain kertakaikkiaan näy mikään meikki. Pitäisi hankkia oikeasti sitä punaista luomiväriä, eikä kikkailla huultenrajauskynällä.

Oon mie kyllä välillä aika soma, vaikka melankolia vaivaakin välittömästi, kun jään yksin.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

aamukaste lehdillä


Lauantai oli keikahtanut jo kauan sitten sunnuntain puolelle, kun istuimme erään ystävän kanssa talon rappusilla katselemassa auringonnousua, joka sai ympärillä olevan vihreyden loistamaan kuin alkukesän kirkkauden. Vaikka ei ollutkaan niin kylmä, olin kietonut teinivuosien hippikaudesta muistuttavan maatuskavilttini ympärilleni. Kuudelta aamulla ei ollut tarpeeksi lämmintä yöshortseille ja -t-paidalle. Tunsin olevani niin nuori siinä istuessani, vaikka minulla ei olekaan kotibiletaustaa toisinnettavksi. Ja minäkin olin viikonlopun seurasta nuorimmainen, eikä meillä ollut kotibileitä, vaikka (kolmikymppisen) kaverin vanhempien talossa olimmekin. Tai no, en tiedä. Kyllä me bailasimmekin, mutta se ei ollut pointti.

Parhaimmat viikonloput tietää siitä, että ei ole kuvamateriaalia jaettavaksi. Olisin halunnut jakaa kuvan auringonnoususta ja idyllistä, mutta en minä puhelintani nyt mukana kanna tuollaisina hetkinä. Tarjolle jäi ainoastaan sopimattoman laulun lyriikat, joita yritin kirjoittaa huonolla menestyksellä humalatilan eskaloituessa yllättäen.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

hän tanssi nuotion ääressä ja tunsi katseet ihollaan


Tykkään tästä niin kovasti, että jaan sen nyt tännekin. Kerrankin piirsin jotain oikeasti valmiiksi. Klikkaamalla saa isommaksi.

Ja kolmassadas postauskin vielä. Vautsivau.

torstai 9. heinäkuuta 2015

pienet varpaat


Meille muutti tänään kolmas karvalapsi. Hän on Hurja-Hannu ja hän on maailman reippain skidi. Kun isot pojat menivät päiväunille, hän mönki piilostaan, tutki koko häkin ja meni sitten poikien luo kolmanneksi riippumattoon. Hannu on niiiiiiiin rääpäle, voi hyvä tavaton sentään. Eivätkä isotkaan pojat ole vielä täysikasvuisia.