maanantai 1. joulukuuta 2014

äkä


Puoli neljältä aamulla on juurikin väärä hetki alkaa kirjoittaa blogia.

En selvästikään saisi selailla yhdenkään ug-ihmisen juttuja, varsinkaan sellaisen, joka panostaa ulkonäköönsä ja pitää tasoa yllä. Tulee syyllisyys omasta hälläväliä-asenteestani. Olen myös turhautunut kirjoittamiseeni. En osaa kirjoittaa niin kuin haluan, enkä tavoita hakemaani tunnetta. Puhumattakaan siitä, kuinka loputtoman kyllästymyt olen siihen, miten vahvasti routa ja rospuutto vaikuttaa mielialaani. Minua ei ole luotu pahantuuliseksi ja apaattiseksi, traaginen melankolia ei pue minua. En tiedä, mitä tässä tekisi asialle. Tekee mieli potkia seiniä.

Olin viikonlopun H:n ja kissojen kanssa hänen vanhempiensa mökillä. Ravistelin hiirenpapanat sohvaa peittävältä peitolta ja kaksi vuorokautta sitkeästi olin ajattelematta myyräkuumetta. Riesa alkoi välittömästi kiertämään ympyrää, kun alakerran rakenne sen kerran salli. Kovaäänisesti kommentoiden, tietenkin. Ronja murjotti ensimmäisen tunnin nojatuolin alla ja vastasi protestikurinalla Riesan maanitteluihin.

Lauantaina saunaa lämmittäessämme en edes halunnut koskea pikkuruisen pukeutumistilan pöydälle, johon myös hiiret olivat jättäneet jälkensä. Siinä polvillani kyyhöttäessäni kiukaan edessä, tunsin oloni isäni tytöksi. Ulkorakennuksen kylmyydessä ja kurjuudessa on oma lohtunsa. Metsäläisen sieluani ja ylpeyttäni raastaa, etten satojakaan kertoja tulella leikittyäni osaa sytyttää yhtä pirun saunaa yhdellä yrittämällä. Silti me pääsimme ylälauteille heittämään löylyä, kun pimeä oli jo laskenut ennen aikojaan. Vaikka joulukuu kolkutteli ovella, minä vielä kävelin laituria pitkin Kymijokeen. Kahdesti. Hengitykseni oli salpautua veden puhtaasta jäisyydestä, vaikka kalakin vielä loiskutteli kaislikossa.

Lutratessani pesuvettä sopivan lämpöiseksi onnistuin kaatamaan koko säären mitalle päälleni lähes kiehuvaa vettä. Kiroaminen jäi puolitiehen, kun refleksit siirsivät upottamaan jalkani vieressä olleeseen kylmävesipaljuun puolta reittä myöten. Kärsivällisyyteni ei koskaan riitä palovammojen tukahduttamiseen, mutta tällä kertaa tieto kivusta sai minut pysymään jalan pystyynpaleltumisen uhallakin aloillaan. Taputtelen tässä vähän itseäni selkään, lihan palaminen pysähtyi ja tarina päättyi hyvin.

Sunnuntaina heräsin siihen, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Saatettuamme laiskanraukean aamun (päivän) päätökseen, kävimme siivoamaan saunaa. Sinne samaiseen vesipaljuun, jossa minäkin olin jalkaani viruttanut, oli onneton hiiri päättänyt päivänsä, väsynyt loputtomaan uimiseen pääsemättä kiipeämään pois ja antanut periksi. Äl-löt-ti. Vaikka minäkin olen asunut kymmenen vuotta elämästäni pöndellä, en silti siedä ajatusta tuhoeläimistä, taudinkantajista, ihmisten reviirillä. Haluan minä rottia lemmikikseni, mutta en yhtäkään ylimääräistä asukasta kysymättä ja pyytämättä rapistelemaan väliseinissä.

En keksi mitään nohevaa loppukaneettia. Tämä on myös se hetki yöstä, kun tekee poistaa mieli systemaattisesti suurimman osan kirjoituksistaan palavan itseinhon kourissa. Ihan silkasta tyytymättömyydestä omaan kirjoittamisen tasoonsa. Jäin lueskelemaan tekstejäni viime kesältä ja voi mikä palo kaikkea kohtaan niistä huokuukaan.

Siellä myös luki keväältä aika osuva lause: "Kaikesta päätellen kärsin syvästä kaamosflegmaattisuudesta, joka valuu talvisin blogiinkin asti." Jjep.

Onko tämän kaiken pakko olla niin saakelin raskasta. En minä vieläkään halua olla tällainen! Olisipa lämmintä, aurinkoista ja energiaa olla innoissaan kaikesta. Valtakunta kykenemisestä tavanomaiseen perseilyyn ja läpänderinheittoon.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti