tiistai 11. marraskuuta 2014

kaamoksella on vakaa vaikutus teksteihini


Tänä sumuisena ja valottomana päivänä näytin tältä, peuralta ajovaloissa ja vailla taitoa olla kameran edessä. Kirjoituksestani on jostain syystä tullut kömpelöä, jokin flow on katkennut väliaikaisesti. Teksti hyppii miten sattuu, enkä osaa hioa siitä sulavaa. Kirjoitan silti. Kirjoitan, kun en muutakaan voi.

Olen miettinyt sitä, kuinka huonosti osaan kiillottaa mitään ja onko väärin paljastaa julkisesti olevansa edes joskus heikko. Olen myös vuosia tietoisesti pyristellyt pois siitä tukehduttavasta peitosta, jota myös asioiden pysymiseksi perhepiirissä kutsutaan. Minä en alistu, minä en taivu saatana soikoon enää yhdenkään hyssyttelyn ja jalkaanpotkinnan edessä. Nykyään puhun ehkä liikaa ja liian aroista asioista, mutta vain luottamilleni ihmisille. Olen tavallaan pahoillani, että myös H saa osansa siitä. "Älä taas kirjoita mitä mä sanoin." Kirjoitanpas. Minun on pakko, tai ne jäävät systeemiini vellomaan. Enkä halua kiukutella päin naamaa, koska se kiristää turhaan välejä. Kuulijani kyllä ymmärtää, että rakastan silti.

Kaverinikin oli huomannut kaamoksen saapuneen.
"Tämä syksy on jotenkin ollut kauhean masentava, vaikka en ole masentunut."
"Me käydään hitaasti, mutta varmasti kohti loppuunpalamista. Minulla se kävi jo koputtamassa olalle."
"Sinäpä sen sanoit. Viimeinen vuosikin vielä meneillään."

Tajusin juuri, että kuvien taustalla oleva kukkaseppele on tässä heinäkuun jälkeen vaihtanut väriään, kuihtunut, kuivunut ja katkennut.

Lohduttomuuteni on väistynyt. Enää en itke. Nyt on ehkä vuoro kerätä selkärankani lattialta ja olla jotain muuta. Äkäisyys on ehkä vaihtoehto. Avasin tekstieditorin ihan eri fiiliksellä kuin nyt saatuani tämän nikottelun valmiiksi. Tekstin harmaa sävy muuttuikin joksikin muuksi. Minua ei huvita enää kirjoittaa surusta ja pahasta mielestä, koska se on hiipinyt vain taka-alalle. Sisälläni kytee.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti