keskiviikko 29. lokakuuta 2014

pelosta


 Haluaisin purkaa ajatuksiani siitä, kuinka pieni ihminen muuttuu. Asioita tapahtuu ja sellaisetkaan, joiden ei luulisi vaikuttavan, vaikuttavat.

En pysty vieläkään suhtautumaan neutraalisti näin melkein kolmen vuoden jälkeen ohitustilanteisiin autolla. Ei ole yhden käden sormilla laskettavissa kerrat, kun ihan tavallisessa, turvallisessa ohitustilanteessa etupenkillä istuessani olen alkanut itkemään lohduttomasti, kuolemanpelon puristaessa kylmiä sormiaan sydämeni ympärille.

Eräänä maaliskuisena iltana oli lämpötila päässyt laskemaan nollan alle, kun ajelimme Lahdesta kotia kohti treeneistä. Kuskina oleva sankari sitten päätti lähteä ohittamaan edessä rajoitusten mukaan ajelevaa autoa. Vauhtia taisi olla satasen pintaan, kun tajusimme tien olevan mustalla jäällä. Muistan vastaantulevan auton ja sen, että koko tien leveydeltä luisumisen jäljiltä päädyimme lumiseen ojaan. Jos lunta ei olisi ollut, me olisimme olleet katollaan. Nyt auto oli vain reippaasti kyljellään hangessa. Kenellekään ei käynyt mitään, mutta minulle jäi pysyvä, kauhistuttava pelko autolla ohittamisesta. En enää voi ohittaa muuta kuin sellaisilla teillä, joissa näen kilometrejä eteeni ja teillä, joissa on kaksi kaistaa kummallekin suunnalle.

Kuvassa näkyvä katuvalokin jäi vain senttien päähän törmäyksestä.

Aikuisiällä tyhjästä kehittynyt korkeanpaikankammoni sen sijaan ei ole yhtä elämäärajoittavaa laatua, vaikka se tekeekin huvipuistoissakäymisestä suhteellisen jänniä kokemuksia. Tänä kesänä pääsin Nelsin ilmaislipuilla hienosti Tykkimäkeen ja tsiksit raahasivat minut Atrenaaliin kiipeilemään. Neljän metrin korkeus pelkät turvavaljaat lohtunani sai minut miettimään sitä, kuinka noloa olisi ensimmäisen rastin jälkeen itku kurkussa pyytää henkilökuntaa hakemaan minut alas. Tulin siihen lopputulokseen, että aivan kestämättömän noloa ja hammasta purren lopetuin mäntyyntakertumisen ja kurotin jalkaani aivan liian kaukana olevalle puutasolle, joka oli pelkkien narujen varassa kiinni ja suhteellisen heilumatta. Selvisin koko radasta hengistä ja sen jälkeen minut vietiin maailmanpyörään. Ja sen jälkeen kaikkiin muihin korkeuseroilla leikitteleviin laitteisiin. Kiitos kauheasti, mussukat.

--

Koskahan tämä valtava kirjoittamisen tarve laantuu. Tämäkin odotti vuorokauden luonnoksissa, kun kirjoitin edellisen kunnon postauksen kanssa tämänkin samaan ryöppyyn. Koko ajan minulla on vain pakonomainen tarve kirjoittaa ja kirjoittaa.

2 kommenttia :

  1. Pelko on kummallinen asia, toisiin se takertuu lujemmin kuin toisiin. Mua välillä hävettää oma pelokkuus autoilua kohtaan, oon ollu kahdesti epäonninen liikenteessä ja kaikki muut osalliset on ihan fine tapahtuneen kanssa kun taas itse oon vieläkin ihan palasina :c Mun on myös vaikeaa istua autossa ohitustilanteissa. Sydän hakkaa, silmät vetistää ja tekee mieli huutaa että vittu et ohita. I feel u bro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä, kun muut ovat ihan fine ja itse ei vaan kykene olemaan fine tuollaisesta. Eniten loukkaa, jos joku alkaa vähättelemään kun itse istuu itku kurkussa pelkääjän paikalla.

      Poista