tiistai 14. lokakuuta 2014

anonyymiydestä ja niin


Elämme erikoisia aikoja. Anonyymiys internetissä ei ole enää perusoletus, vaan joka paikassa tulisi olla jeesuksen antamalla nimellään. Varsinkin nuorempi sukupolvi, diginatiivit, näyttävät ottaneen sen hämmentävän ilolla vastaan. Ask.fm, Facebook, Instagram, kaikkialla näkyvät omat nimet minkä tahansa töhöilyjen ja tunnustusten yhteydessä. Vielä kymmenen vuotta sitten esim. Irc-Galleriassa ei kukaan kertonut nimeään, puhumattakaan mistään muista sosiaalisista internetin paikoista. Oli äärimmäinen luottamuksenosoitus, että tiesi jonkun oikean etunimen. Sukunimeä ei annettu sitä vähääkään. Nyt ihmiset jakelevat puhelinnumeroaan WhatsAppin kautta surutta vieraille ihmisille ryhmäkeskusteluissa. Mitä on tapahtunut? Missä kaikki itsesuojeluvaisto ja yksityisyydentarve.

On hieman huvittavaa puhua itsestään vanhana koulukuntana tämän ikäisenä, mutta minusta on kauhean huolestuttavaa, kuinka kevyesti ihmiset jakelevat asioita omalla naamallaan ja nimellään. Kyllähän minäkin olen täällä omilla kasvoillani, mutta jätän asioita sanomatta, joita ei tarvitse kaikkien tietää. Tämä on suorastaan suuri myönnytys, etten ole täydellisen anonyymi. Teini-iän jälkeen vaihdoin reippaan naamansa esittelyn täyteen tuntomerkittömyyteen sukupuolta myöten, joista nyt vasta olen alkanut pikkuhiljaa antaa periksi.

Olen myös kärttyinen siitä, kun minua yritetään väkisin vetää etunimikulttuuriin mukaan. Vaikka muut puhuttelisivatkin toisiaan nickillisissä paikoissa jeesuksen antamilla nimillä nimimerkin ohitse, minä en ole antanut lupaa sinutella nimen tietämisestä huolimatta. Oloni on epämukava, jos joku tekee niin. Nimeni ei ole salaisuus, mutta ei myöskään ilmoitettava asia. Tuntuu vähän luottamuksen pettämiseltä, jos sama nettikaveri on Facebookissa kaverinani ja kokee oikeudekseen puhutella minua muualla netissä etunimellä. Nickit ovat sitä varten, että ihmiset ovat päättäneet, millä tulevat kutsutuksi.

Kukkahattuani kiristää.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti