lauantai 4. lokakuuta 2014

aaaaaaaargh perkele liian pitkä ulina


Oli taas silloin-tällöin-syksyisen kalenterinmuokkaamisen aika. Livenä tuotos on huomattavasti vähemmän sotkuinen ja sekava, mutta silleen sopivasti sotkuinen ja sekava, tiedättehän. Viimevuotinen tuotokseni näytti tältä.

En muistanut tänäänkään laittaa koulun terveydenhoitajalle mailia, että pääsisinkö keliakiatesteihin. Olen myös toista asiaa pyöritellyt pitkään päässäni, jo joitain vuosia. En vain koskaan kehtaa puhua aiheesta ääneen, koska en ole kuullut mietinnöistäni oikeastaan muuta kuin vähättelyä. Haluaisin vain saada mielenrauhan ja mennä adhd-testeihin, ihan vain tietääkseni. Toki suuri osa oireista on osa valloittavaa persoonaani, mutta jotkut asiat jo häiritsevät elämää ja ahdistavat. Enkä edes tiedä, mitkä kaikki piirteet ovat osa mitäkin vyyhtä. Ärsyttävää, että olen tottunut olemaan täysipainoinen, keskimääräistä onnellisempi ihminen ja nyt alkaa olla tilanne se, että minulla on joku fukken ruokavamma oikeasti ja hypervilkkaus, joka ei oikein mene enää pelkästään persoonan piikkiin. Epämääräistä suuntaa-antavat testit huutavat pistetuloksillaankin hoosiannaa.

Oloni on välillä aika avuton, kun en pysty keskittymään normaaleihin asioihin, oppitunteihin ja keskusteluihin kuin tietyn hetken. Saatan katsoa ihmistä silmiin, nyökkäillä oikeissa kohdissa ja näyttää kuuntelevalta, mutta tosiasiassa keskustelun päätteeksi huomaan, etten ole edes rekisteröinyt äskeistä puheenaihetta. Kasvomuistini, tai siis sen täydellinen puute, on kaveripiireissäni yleinen vitsin aihe. Hyvänä esimerkkinä olen kertonut aina sitä, että jos leffassa on kaksi kaljua, keski-ikäistä miestä, en erota niitä toisistaan. Eilen Hannis raahasi minut luokkalaistensa bibiksiin ja kävi ilmi, että olin luullut kahta hänen luokkakaveriaan yhdeksi ihmiseksi. Näillä henkilöillä ei ollut mitään muita yhteisiä attribuutteja kuin sukupuoli ja hiustenväri. Ihan kuin se ei olisi riittänyt, niin kotiin polkiessa kävi ilmi, että olin erästä kolmattakin ihmistä luullut toiseksi tyypiksi, vaikka he eivät edes olleet samalla luokalla ja kaksi ihan eri persoonaa.

Enimmäkseen kuitenkin vaikutan arkea ihan hyvin pyörittävältä ihmiseltä, mutta siitä kuuluu kiitos H:lle. Se patistaa, kannustaa ja uhkailee toimimaan ja tekemään asiat ajoissa. Naureskelin joskus, että aikaansaamiseni on vakavasti masentuneen ihmisen tasoa, kun en kykene keräämään vaatteita lattialta tai ottaa imuria käteen ennen kuin kämppä on kaaoksessa. Laskut sentään maksan aina säntillisesti ajallani.

Tekisi vain mieli huutaa ja levitellä käsiä silkasta turhautumisesta.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti