torstai 30. lokakuuta 2014

apua, hän sanoi heikolla äänellä


On kiinnostavaa huomata, että vaikka olen äärimmäisen uupumuksen ja loppuunpalamisen partaalla, pystyn silti irroittautumaan itsestäni ja katselemaan itseäni ulkopuolisen silmin. Ai näin tämä yksilö reagoi pitkäkestoiseen stressiin. Itkeskelemällä ja eristäytymällä. Muutama ystävällinen sana ja lempeä kosketus olkapäähän saivat minut purskahtamaan itkuun kesken oppituntien. Onneksi seminaarityön deadlinepäivä oli tänään ja paikalla ei ollut kuin muutama ihminen. Pakenin vessaan ja nyyhkytin puoli tuntia voimatta lopettaa. Sitten keräsin itseni, palasin luokkaan ja itkeskelin vähän lisää julkisesti. Muutama luokkatoveri oli oli raahannut säkkituolin pelihuoneesta ja nukkuivat siinä. Tuntia myöhemmin olin saanut kasattua itseni, vastaanottanut hirvittävän hedarin ja menimme luokkalaiseni kanssa pitämään asiakaspalaveria kahdeksi tunniksi. Nyt olen selvinnyt tästä viikosta.

Onneksi minun epätoivoni on lyhytkestoista laatua, tulevaisuudenuskoni ei ole hälvennyt minnekään. Minä tiedän, että tämä on vain väliaikaista, vaikkakin lähes ylitsepääsemättömän raskasta.

Ajattelin ottaa ensi viikon omaa syyslomaa ja olla tekemättä mitään.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

pelosta


 Haluaisin purkaa ajatuksiani siitä, kuinka pieni ihminen muuttuu. Asioita tapahtuu ja sellaisetkaan, joiden ei luulisi vaikuttavan, vaikuttavat.

En pysty vieläkään suhtautumaan neutraalisti näin melkein kolmen vuoden jälkeen ohitustilanteisiin autolla. Ei ole yhden käden sormilla laskettavissa kerrat, kun ihan tavallisessa, turvallisessa ohitustilanteessa etupenkillä istuessani olen alkanut itkemään lohduttomasti, kuolemanpelon puristaessa kylmiä sormiaan sydämeni ympärille.

Eräänä maaliskuisena iltana oli lämpötila päässyt laskemaan nollan alle, kun ajelimme Lahdesta kotia kohti treeneistä. Kuskina oleva sankari sitten päätti lähteä ohittamaan edessä rajoitusten mukaan ajelevaa autoa. Vauhtia taisi olla satasen pintaan, kun tajusimme tien olevan mustalla jäällä. Muistan vastaantulevan auton ja sen, että koko tien leveydeltä luisumisen jäljiltä päädyimme lumiseen ojaan. Jos lunta ei olisi ollut, me olisimme olleet katollaan. Nyt auto oli vain reippaasti kyljellään hangessa. Kenellekään ei käynyt mitään, mutta minulle jäi pysyvä, kauhistuttava pelko autolla ohittamisesta. En enää voi ohittaa muuta kuin sellaisilla teillä, joissa näen kilometrejä eteeni ja teillä, joissa on kaksi kaistaa kummallekin suunnalle.

Kuvassa näkyvä katuvalokin jäi vain senttien päähän törmäyksestä.

Aikuisiällä tyhjästä kehittynyt korkeanpaikankammoni sen sijaan ei ole yhtä elämäärajoittavaa laatua, vaikka se tekeekin huvipuistoissakäymisestä suhteellisen jänniä kokemuksia. Tänä kesänä pääsin Nelsin ilmaislipuilla hienosti Tykkimäkeen ja tsiksit raahasivat minut Atrenaaliin kiipeilemään. Neljän metrin korkeus pelkät turvavaljaat lohtunani sai minut miettimään sitä, kuinka noloa olisi ensimmäisen rastin jälkeen itku kurkussa pyytää henkilökuntaa hakemaan minut alas. Tulin siihen lopputulokseen, että aivan kestämättömän noloa ja hammasta purren lopetuin mäntyyntakertumisen ja kurotin jalkaani aivan liian kaukana olevalle puutasolle, joka oli pelkkien narujen varassa kiinni ja suhteellisen heilumatta. Selvisin koko radasta hengistä ja sen jälkeen minut vietiin maailmanpyörään. Ja sen jälkeen kaikkiin muihin korkeuseroilla leikitteleviin laitteisiin. Kiitos kauheasti, mussukat.

--

Koskahan tämä valtava kirjoittamisen tarve laantuu. Tämäkin odotti vuorokauden luonnoksissa, kun kirjoitin edellisen kunnon postauksen kanssa tämänkin samaan ryöppyyn. Koko ajan minulla on vain pakonomainen tarve kirjoittaa ja kirjoittaa.

tiistai 28. lokakuuta 2014

phafht!

Perkele! Aion juosta jär- Lilyyn kohta. Olisikohan siellä enemmän elämää kuin täällä periferiassa. Kommentointielämäni on siellä jo.


maanantai 27. lokakuuta 2014

helpotusta ilmassa


Tänään olen selättänyt yhden perkeleen. Se vei syyslomani, jaksamiseni, haluni kirjoittaa tänne. Se sijaan se sytytti halun kirjoittaa kaikkea muuta. Seminaarityöni on H:n läpilukua vailla, jotta saisin lähettää sen ohjaajalle eteenpäin. Sen jälkeen, kun tällä viikolla saan niputettua paperille tuon asiatekstihirviön, voin hetkeksi hengähtää. Sitten pitäisi lähteä työstämään opinnäytetyötä ja laskea, paljonko minulla työharjoittelupisteitä onkaan alla ja paljonko niitä tarvitsen valmistuakseni.

Erikoislaatuisesti myös koulun aiheuttama ahdistus ja stressi sai minut, sosiaalisen yöperhosen, vetäytymään kuoreeni ja jättäytymään systemaattisesti ulkoilmasta ja ihmisten näkemisestä pois. Pyydettiin kyllä, kerran suostuin. Teki hyvää olla sellaisten ihmisten seurassa, joista en tuntenut suurinta osaa. Ilmeisesti nihkeä suhtautumiseni vuotta nuorempien poikain humalaisiin katkaravunnäyttöihin saivat pojat luulemaan minua vanhemmaksi kuin olinkaan.

Vaikka oma mieleni väittää toista, empiiriset tutkimukset osoittavat minun olevan aikuinen ihminen. Ihmiset eivät enää ymmärrä, jos sanon tuntevani oloni ihan keskenkasvuiseksi. Yllättäen ne kaksi sankaria veikkasivat viikonloppuna minun olevan lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Olen myös huomannut alkaneeni ottaa vastuuta sellaisista asioista, jotka yleensä saavat minut katoamaan sekunnin murto-osassa paikalta vapaaehtoisia kysellessä. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, tasaveroisena ihmisenä eikä jonain kaitsettavana vajaamittaisena. Tai sitten olen vain avannut silmäni ja karistanut epävarmuuden harteiltani. Vakavaa tai kuivaa minusta ei saa tekemälläkään, mutta olen alkanut viedä persoonani kanssa tilaa eri tavalla kuin ennen. En sellaisella häsäävällä ja levottomalla tavalla, vaan enemmänkin itsevarman reippaalla tavalla.

Ai niin, imarteli myös aika paljon, kun niissä samoissa bileissä minua kovasti yritettiin taivutella lähtemään jenkkiautojengin seuraavan päivän talviteloilleajelun yhdeksi kuskiksi. Imarrelluksi tuleminen ei kuitenkaan riittänyt lähteä ajamaan avoautolla lokakuun lopulla.

tiistai 21. lokakuuta 2014

ho ho ho


Kesämekon talvi-edition. Tältä minä näytin tänään, kun olin kirjastossa kirjoittamassa seminaarityötäni. Huomenna taas uusiksi, kotona kirjoittamisesta ei tule yhtään mitään. Kotona on aivan liikaa muuta tekemistä, kuten roolipelata setämiessutenööriä ja kuvittaa se.

perjantai 17. lokakuuta 2014

en ole innoissani mutta puhuin juuri paskaa


Meiltä Hanniksen kanssa yllättävän usein kysytään, milloin me saamme tarinamme kovien kansien väliin. Yleensä olemme nauraneet huvittuneesti päälle ja todenneet, että eihän nyt siitä oikeaa kirjaa tulisi. Mutta sitten eilen keskenämme aiheesta puhuessa äänissämme ei enää ollut naureskelevaa sävyä. Mitä jos sittenkin. Onhan meillä jo materiaalia nelisensata sivua, eikä tarina ole kuin vasta alussa. Pakolliset pitkät tauot kirjoittamisesta ovat oikeastaan tehneet ihan hyvää, ei ole tarvinnut kiirehtiä. Koko juonikin on jo puhuttu läpi.

Lähes suureellisesti aloimme maalailemaan mielikuvia siitä, mitä jos muutaman vuoden päästä heittäytyisimme apurahoille (tai työttömyystuille) ja vain kirjoittaisimme edes ensimmäisen kirjan valmiiksi. Se olisi aika hienoa oikeastaan. Sekin on hienoa, että meillä on itsevarmuutta ja itsetietoisuutta siitä, että me molemmat osaamme kirjoittaa ja pystymme tuottamaan luettavaa tekstiä. Saakelin toisiaan selkääntaputtelevat eukot.

ps. Tämä blogi ei toimi työnäytteenä kirjoittamiselleni, ette voi kritisoida höhö.

torstai 16. lokakuuta 2014

ramona


Olen syvästi kiintynyt englanninkielen huudahdukseen "oi!" Se on jotenkin erinomaisen kaunis ja käyttökelpoinen sana, mutta sitä ei voi kirjoittaa suomenkielen yhteydessä tai oikein mitenkään muutenkaan. Se kuulostaisi vain suomen oi:lta, milloin merkitys vääristyisi.

Kummasti muuten sitä vaan tekee koko ajan enemmän ja enemmän mieli piirtää, kun pitäisi tehdä ahdistavia ja stressaavia kouluasioita. Kuvassa on Ramona, minun ja Hanniksen tarinaprojektin toinen päähenkilö. Aina silloin tällöin minun tekee vieläkin mieli laittaa proosaa tänne, mutta sitten se kuitenkin taas tuntuu typerältä.

tiistai 14. lokakuuta 2014

anonyymiydestä ja niin


Elämme erikoisia aikoja. Anonyymiys internetissä ei ole enää perusoletus, vaan joka paikassa tulisi olla jeesuksen antamalla nimellään. Varsinkin nuorempi sukupolvi, diginatiivit, näyttävät ottaneen sen hämmentävän ilolla vastaan. Ask.fm, Facebook, Instagram, kaikkialla näkyvät omat nimet minkä tahansa töhöilyjen ja tunnustusten yhteydessä. Vielä kymmenen vuotta sitten esim. Irc-Galleriassa ei kukaan kertonut nimeään, puhumattakaan mistään muista sosiaalisista internetin paikoista. Oli äärimmäinen luottamuksenosoitus, että tiesi jonkun oikean etunimen. Sukunimeä ei annettu sitä vähääkään. Nyt ihmiset jakelevat puhelinnumeroaan WhatsAppin kautta surutta vieraille ihmisille ryhmäkeskusteluissa. Mitä on tapahtunut? Missä kaikki itsesuojeluvaisto ja yksityisyydentarve.

On hieman huvittavaa puhua itsestään vanhana koulukuntana tämän ikäisenä, mutta minusta on kauhean huolestuttavaa, kuinka kevyesti ihmiset jakelevat asioita omalla naamallaan ja nimellään. Kyllähän minäkin olen täällä omilla kasvoillani, mutta jätän asioita sanomatta, joita ei tarvitse kaikkien tietää. Tämä on suorastaan suuri myönnytys, etten ole täydellisen anonyymi. Teini-iän jälkeen vaihdoin reippaan naamansa esittelyn täyteen tuntomerkittömyyteen sukupuolta myöten, joista nyt vasta olen alkanut pikkuhiljaa antaa periksi.

Olen myös kärttyinen siitä, kun minua yritetään väkisin vetää etunimikulttuuriin mukaan. Vaikka muut puhuttelisivatkin toisiaan nickillisissä paikoissa jeesuksen antamilla nimillä nimimerkin ohitse, minä en ole antanut lupaa sinutella nimen tietämisestä huolimatta. Oloni on epämukava, jos joku tekee niin. Nimeni ei ole salaisuus, mutta ei myöskään ilmoitettava asia. Tuntuu vähän luottamuksen pettämiseltä, jos sama nettikaveri on Facebookissa kaverinani ja kokee oikeudekseen puhutella minua muualla netissä etunimellä. Nickit ovat sitä varten, että ihmiset ovat päättäneet, millä tulevat kutsutuksi.

Kukkahattuani kiristää.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

eerie


Löysin viikolla itselleni muutamalla eurolla erinomaisen hienon, yllä näkyvän samettitakin, josta piti tulla vain hahmolle vaate. Minulle kävi kuten Hannikselle ja proppi jää arkivaatekäyttöön. Saimme armoa vielä yhden larpin ajan, mutta nyt sekin on ohi. Ei meitä ollut kuin kymmenen pelaajaa ja meistä neljä jäi yöksi. Olimme mökillä keskellä ei-mitään, hiekkatiestä kärrypoluksi muuttuneen reitin päässä.

Illalla sauna lämpeni niin kuumaksi, että poltin tölkinreunaan huuleni. Pakenimme lokakuisen hyiseen järveen ja painoin pääni pinnan alle. Laituri ja portaat saunalta olivat hengenvaarallisen liukkaat limaisten lehtien ja aamupäivän sateen vuoksi, mutta kenellekään ei käynyt mitään. Olisin katsellut pilvetöntä yötaivasta, jos minä olisin nähnyt mitään ilman laseja.

Aamulla tunnelma oli vielä hyväntuulinen, mutta lähdön hetkellä ei enää voinut teeskennellä. Oli hirvittävää luopua jälleen eristäytymisestä ja edes ajatella sivistyksen pariin palaamisesta. Autossa meitä istui kolme vaiteliasta Tenhin soidessa. Kuin yhdessä yössä kaikki puut olisivat pudottaneet lehtensä. Vielä eilen paistoi aurinko, mutta tänään meitä saattelivat kotiin pilvinen taivas ja väritön maisema.

Järvi ei paljastanut koko aikana kuin peilityynen.


tiistai 7. lokakuuta 2014

hail lord nermal


Sekavaa dataa. Voi jeesuksenperse, mikä päivä tämä on ollut. Join eilen kuudelta illalla kahvia, mikä aiheutti sen, että en nukkunut sitten koko yönä. Nada. None. Ollenkaan. Kolme tuntia makasin sängyssä silmät kiinni ja sen jälkeen luovutin ja valvoin pari tuntia kirjoittaen huonoa proosaa ja tsättäillen toisen yökyöpelin kanssa. Menin vielä parin tunnin silmät kiinni valvomisen jälkeen urhoollisesti kouluun, koska mitäpä muutakaan olisin tehnyt. Tunnin ehdin nukkua tuntien jälkeen himassa, kunnes taas piti kiitää. Puuhastelin paljon asioita ja olen toiminut automaattivaiheella, mutta koko ajan tuntuu siltä, että en muista kuin vaillinnaisesti asioita. Ähh.

note to self: Älä juo kahvia.

Mutta ainakin mulle tuli tänään postissa aika komea yllätyssentteripipo.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

routa saa


Sydäntäni pakahduttaa, puristaa, kipristää. Suru kesän lopusta vaihtui jo joitain viikkoja sitten neutraaliin välitilaan ja syyskuun taituttua lokakuuhun en enää malta pysyä aloillani. Haluan katsella hölmöjä kauhuleffoja ja fiilistellä halloweenia koko kuun ja koko syksyn. Ulkona tuoksuu pakkanen, oli lämpötila mikä tahansa nollasta plus kymmeneen.

Tänään kiskoin H:n hihasta ulos, kun aurinko vielä paistoi, vaikka ei lämmittänytkään enää. Harhauduimme erään toverimme pihaan ja yllytin H:n soittamaan hänelle. Muutamaa minuuttia myöhemmin olimme tehneet yllätysvierailun miehen ja äkäisen kissan luo.

Rakastan sitä, miltä minun useita vuosia käyttämäni talvihuivi tuoksuu. Siihen ajan myötä pinttynyt lohdullinen sekoitus eniten käyttämääni hajuvettä ja savua. Kun joskus olin näkemässä erästä nettikaveria Tampereella, selitin pidätellyn innostuneesti siitä hajuvedestä ja kuinka paljon pidän siitä. Kaverini nuoruuden naiviudessaan nauroi, että se on keski-ikäisten tuoksu. Höpön höpön. Mitäpä väliä sillä on, kenelle se on tarkoitettu, jos se minulle vain sopii.

Tuoksut ovat muuten jännä juttu. Kuten moneen muuhunkin asiaan, minulla on tiettyihin tuoksuihin äärimmäisen vahvat muistijäljet. Viimeisimpänä sattumana kävi ilmi, että sekä minulla että Hanniksella omilla tahoillamme ollut voimakas, samanlainen viba samasta tuoksusta. Teimme napakan tiedustelun ihmiseltä, jolla sitä tuoksua oli ollut ja vuosien passiivinen mysteerituoksunmetsästys oli päättynyt. Ai miksikö kerroin? No koska voin.

Kirjoitanko mä muuten liian pitkästi tai liian paljon yhdelle kertaa? En halua uuvuttaa teitä.

lauantai 4. lokakuuta 2014

aaaaaaaargh perkele liian pitkä ulina


Oli taas silloin-tällöin-syksyisen kalenterinmuokkaamisen aika. Livenä tuotos on huomattavasti vähemmän sotkuinen ja sekava, mutta silleen sopivasti sotkuinen ja sekava, tiedättehän. Viimevuotinen tuotokseni näytti tältä.

En muistanut tänäänkään laittaa koulun terveydenhoitajalle mailia, että pääsisinkö keliakiatesteihin. Olen myös toista asiaa pyöritellyt pitkään päässäni, jo joitain vuosia. En vain koskaan kehtaa puhua aiheesta ääneen, koska en ole kuullut mietinnöistäni oikeastaan muuta kuin vähättelyä. Haluaisin vain saada mielenrauhan ja mennä adhd-testeihin, ihan vain tietääkseni. Toki suuri osa oireista on osa valloittavaa persoonaani, mutta jotkut asiat jo häiritsevät elämää ja ahdistavat. Enkä edes tiedä, mitkä kaikki piirteet ovat osa mitäkin vyyhtä. Ärsyttävää, että olen tottunut olemaan täysipainoinen, keskimääräistä onnellisempi ihminen ja nyt alkaa olla tilanne se, että minulla on joku fukken ruokavamma oikeasti ja hypervilkkaus, joka ei oikein mene enää pelkästään persoonan piikkiin. Epämääräistä suuntaa-antavat testit huutavat pistetuloksillaankin hoosiannaa.

Oloni on välillä aika avuton, kun en pysty keskittymään normaaleihin asioihin, oppitunteihin ja keskusteluihin kuin tietyn hetken. Saatan katsoa ihmistä silmiin, nyökkäillä oikeissa kohdissa ja näyttää kuuntelevalta, mutta tosiasiassa keskustelun päätteeksi huomaan, etten ole edes rekisteröinyt äskeistä puheenaihetta. Kasvomuistini, tai siis sen täydellinen puute, on kaveripiireissäni yleinen vitsin aihe. Hyvänä esimerkkinä olen kertonut aina sitä, että jos leffassa on kaksi kaljua, keski-ikäistä miestä, en erota niitä toisistaan. Eilen Hannis raahasi minut luokkalaistensa bibiksiin ja kävi ilmi, että olin luullut kahta hänen luokkakaveriaan yhdeksi ihmiseksi. Näillä henkilöillä ei ollut mitään muita yhteisiä attribuutteja kuin sukupuoli ja hiustenväri. Ihan kuin se ei olisi riittänyt, niin kotiin polkiessa kävi ilmi, että olin erästä kolmattakin ihmistä luullut toiseksi tyypiksi, vaikka he eivät edes olleet samalla luokalla ja kaksi ihan eri persoonaa.

Enimmäkseen kuitenkin vaikutan arkea ihan hyvin pyörittävältä ihmiseltä, mutta siitä kuuluu kiitos H:lle. Se patistaa, kannustaa ja uhkailee toimimaan ja tekemään asiat ajoissa. Naureskelin joskus, että aikaansaamiseni on vakavasti masentuneen ihmisen tasoa, kun en kykene keräämään vaatteita lattialta tai ottaa imuria käteen ennen kuin kämppä on kaaoksessa. Laskut sentään maksan aina säntillisesti ajallani.

Tekisi vain mieli huutaa ja levitellä käsiä silkasta turhautumisesta.