tiistai 30. syyskuuta 2014

life_style_bloggaajien muodigas brunssi niinku


Sitä tietää tulleensa hyvään paikkaan, kun koputuksen jälkeen ja oven avautuessa rappuun kantautuu Anna Puun laulantaa kaiuttimista ja vastalla on iloiset kasvot. Suvi minua eilen scrimmagessa niin nätisti pyysi syömään ylijääneitä herkkuja hänen ja vanhojen toveriensa bibiksistä ja miksipä minä olisin ystävän pyynnöstä kieltäytynyt.

Maanantai oli hädin tuskin taittunut keskipäivään, kun söin aamupalaksi croissanteja, kuppikakkuja ja ties mitä. Joimme teetä ja naureskellen joimme boolia, jossa kellui mansikoita kuin vedessä turvonneita ja kelmeneitä ruumiita. Mielikuva oli enemmän groteski kuin todellisuus, onneksi.

Kuinka sitä näkeekään niin harvoin ihmistä, joka asuu kahden minuutin fillarointimatkan päässä.

lauantai 27. syyskuuta 2014

tapasimme jälleen, herra putro


Huomasin korvieni soivan, kun pääsin kotiin. Teehetken omaisesta perjantaista tulikin pyörremyrskyn päättäväisyydellä keikallakäynti. Minä en voinut kuin taipua kauniiden pyyntöjen edessä ja nostaa säästötililtä rahaa, jota minulla ei olisi ollut varaa käyttää.

En ole nähnyt Samuli Putroa livenä kai neljään vuoteen. Muistikuvani miehen aiemmista keikoista olivat lähes hartaita ja tunnelmaltaan intensiivisiä. Nyt koko baari vyöryi uudenlaista energiaa, jota en ollut nähnyt aiemmin. Pidin siitä. Siinä missä musiikki oli villimpää, laulu oli kuitenkin pysynyt sinä samana, johon minä aikoinaan ihastuin. Siellä me olimme pienen lavan eturivissä ja tunnelma oli lähes liian intensiivinen, bändin ollessa kosketusetäisyydellä koko ajan.

Ilman pienintäkään häveliäisyyttä minä lauloin jokaisen biisin, onnellisena siitä, että olin paikalla. Olen vieläkin hämilläni siitä, että Putro otti katsekontaktia välillä minuun ja lauloimme omituisia, lyhyitä hetkiä kestäviä duettoja pitkin keikkaa. Hän nyökkäsi tilanteen päättyessä hyväksyvästi ja jatkoi taas show'taan. Eihän minun ääneni kuulunut, mutta oli miellyttävää olla siinä mukana.

Kamala huutelia_naine kun olen, en voinut olla ennen erästä välispiikkiä huikkaamatta, että onko Törnävällä mukavaa. Kysymyksestä keskeytyi lyhyt keskustelu aiheesta, että ai oletko Seinäjoelta. No olenhan minä. Miten helvetissä sä tänne olet joutunut. Levittelin käsiäni. Ai miehen perässä? Nauroin ja eräs ystäväni selkäni takaa huitoi käsiään bingo!-eleellä ja nauroi myöntävästi.

Oli harvinaislaatuisen mukava keikka. Ainutlaatuinen suorastaan kaikessa omituisuudessaan.

perjantai 26. syyskuuta 2014

leikkaa hippi tukkas






"Moi mä tulin kotiin ota musta kuva kun mä oon näin ihana!!!"
--
"Eiks mulla ookin maailman valloittavin hymy?"
"Se on tollanen ilkikurinen. Pahat mielessä."

Eihän mulla nyt koskaan. Enkä mä sitten kuitenkaan laittanut sitä kuvaa. Alkoi häiritsemään. Tänään olin hobo666.

Keskiviikkona oli opiskelijabileet. Ensin olin Hanniksen kanssa ihan liekeissä menossa, mutta sitten aamupäivän taituttua päiväksi molemmista kuoriutui ylitsepääsemätön mukavuudenhaluisuus. Kuka nyt haluaa mennä all but clothes -teemaisiin bileisiin, kun lämpötila näyttää nollaa ja paleltuisi kuoliaaksi. Mutta avattu viini piti juoda pois. Lähtiessäni pitkissä kalsareissa ja villasukissa ovesta ulos, H kysyi että meinasinko mennä sinne baariin.

Illasta piti tulla tuhkimotarina, kahdeltatoista kotiin ja seuraavana päivänä reippaana kouluun. Kun ulko-ovi kävi uudelleen, kello oli puoli kaksi. Sinä aikana olimme tyhjentäneet viinipullon, vähän muuta ja sydämemme. Vaikka olemme olleet koko kesän tekemisissä päivittäin, kahdenkeskistä hetkeä ei juurikaan ollut. Tyttöjuttuja ei ole ehtinyt puhumaan. Nyt on ehditty puhua ja tänään vähän lisää kikattelua.

--

Viime viikonloppuna Rajakatseessa istuimme kaikki nuotion ääressä ja kuin aina ennenkin, lauleskeltiin niitä näitä. Minun vuoroni tuli ja Hannis yhtyi lauluun. Tilanteesta tavattoman teki se, että laulun jälkeen eräs toveri halusi kertoa meidän laulaneen kauhean kauniisti yhdessä. Oli ensimmäinen kerta, kun minua koskaan kehuttiin laulamisesta.

maanantai 22. syyskuuta 2014

hyvästi taas, ystävä


Aina Rajakatseessa hiuksilleni tapahtuu mystisiä asioita (saunominen ja hiukset auki makuupussissa nukkuminen saattaa vaikuttaa asiaan) ja sunnuntaina hiukset ovat kuudentuhannen takussa. Joka kerta minä mietin, että leikatako pois vaiko takuttaa rastoille asti. Vielä en ole kumpaakaan sortunut tekemään. Joka kerta myös olen sitä mieltä, että tämä oli paras metsäviikonloppu ikinä ja joka kerta seuraava kerta on vielä parempi. Olen viimeisen kolme kertaa luullut katon tulleen vastaan siinä, kuinka kivaa voi olla, mutta joka kerta rysähtää uudelleen. Nautin myös kohtuuttoman paljon ihmisten kuvaamisesta pelikamat päällä.

Kun me lähdimme sieltä, siellä oli vielä elämää, hälyä ja naurua. Mutta minä tiedän, että enää siellä on metsän hiljaisuus ja alkavan talven kylmyys. Ensi viikonloppuna olisi vielä talkoot, mutta sen jälkeen Rajakatse jää taas talviteloille ja yksin.

Eihän tässä enää oikein tiedä, miten olla. En halua ajatella sitä, että mulla ei ole enää mitään odotettavaa ja intoiltavaa ennen huhtikuuta taas.

torstai 18. syyskuuta 2014

se kiva


Tänään minä näytin tältä. Nauratti, enkä osannut olla kameran edessä. Ihailen ihmisiä, joiden kuvat ovat kaduilta, ulkoilmasta, ihmisten ilmoilta. Minä en osaa tehdä niin, olen liian häveliäs paljastaakseni ihan niin julkisesti turhamaisuuteni.

Kerron teille nyt salaisuuden. Olen aina halunnut olla bodypaint-malli. Se olisi kauhean kivaa, mutta vaikka minä olenkin enimmäkseen kroppani kanssa sujut, olen varma, että muiden mielestä minun torsoni ei ole sellaiseen asiaan tarpeeksi kaunis. Se vähän harmittaa minua. Tässä kohtaa yritän pitää pääni sopivan taipuneena nöyryyteen, enkä kirjoita "KOSKA MÄ OLEN MAAILMASTA PARAS".

Tiistaina minulle vieras tyttö kommentoi hetken jutusteltuamme, että "voi kun sun tyylisi pukeutua on niin hieno. Sulla on kaunis mekko ja sit sulla kuitenkin on iso huppari ja farkkuliivi." Ja hihitteli päälle. Olin kauhean imarreltu ja iloinen. Mä kun teen tuota ihmisille aika paljon, mutta aivan äärimmäisen harvoin se osuu omalle kohdalle. Tämän kannustamana jaksan uskoa, että muutkin tykkäävät kehuista yhtä paljon kuin mitä mä ilostuin, vaikka he eivät osaisikaan reagoida.

..miksi mä kirjoitan ihmisten kommenttibokseihin parempaa tekstiä kuin tänne, hä?

perjantai 12. syyskuuta 2014

mutta kun minäkin muutun


Nyt kun kerran puheeksi tuli. Jupisin facebookissa, että kynähameessa on perin ikävää fillaroida. Siihen sitten yläasteaikainen kaverini tuli kommentoimaan että sinullako kynähame. Niin, minulla. Join lisää sitruuna-inkivääri-hunaja-noitalientä ja jäin ajattelemaan asiaa. Mikä saa ihmisen ajattelemaan, että kahdeksassa vuodessa keskenkasvuisesta rääpäleestä ei kasva toisennäköistä ja -henkistä ihmistä?

En jotenkin osaa jatkaa aiheesta. Olen hämilläni. Eivätkö kaikki muutu? Se on ihan luonnollista, että kasvaessaan ihminen vaiheilee ja venkoilee menemään. Vaikuttaako asiaan se, että tämän kommentin sanoja näyttää käytännössä samalta kuin armon vuonna 2004 meidän yläasteen aloittaessamme. Tai no, en tiedä. En ole nähnyt häntä livenä sitten vuoden 2010 jälkeen. Mutta uskoisin niin. Eikä kyllä kai oikein kukaan muu meidän sen aikaisesta porukasta ole muuttunut miksikään. Tai muuttanut pois. Minä lähdin, karkasin ensin Seinäjoelle ja sitten Kouvolaan. Muut ovat jääneet Seinäjoelle tai jonnekin muualle ympäryskuntiin.

En minä itseäni jalustalle nosta, en minä sitä. Kunhan ihmettelen, mikä saa jotkut ihmiset olemaan kuin aina ennenkin. Äh. Ihmiset tekevät valintoja kuten parhaaksi näkevät ja ihmiset nyt vain tekevät eri lailla. Ääneenihmettely tapojen muuttamisesta pitkän ajan kuluessa vain sai minut kohottamaan kulmiani.

torstai 11. syyskuuta 2014

ei mulla mitään asiaa ollut oikeesti


Kummasti hyvänkin puhelimen kameran kuvanlaatu tipahtaa, kun kuvaa pimeässä, päivänvalottomassa eteisessä likaisen peilin kautta. Muutamina aamuina olen räpsinyt itsestäni kälyisiä aamukuvia, koska on yllättävän kivaa taltioida omaa elämäänsä, vaikkakin sitten tällä tavoin. Onhan tämäkin kirjoittaminen elämänsä taltioimista tietyllä tasolla. En mä näitä muuten muistaisi, pieniä asioita ja senhetkisiä fiiliksiä. Vasen kuva on muuten sama vaatetus kuin edellisessä kirjoituksessa, mutta huppari ja farkkuliivi päällä. Niissä mää nykyään asun suurimman osan ajasta.

Räkää pukkaa ja olen tartuttanut ihmisiä parhaani mukaan. Jos minulla ei ole kivaa, niin ei sitten kellään. Eeiku. Eilen oli fuksiaiset. Olin pitämässä ihmisten kanssa yhtä rastia, kitkutin urhoollisesti viidestä yhteentoista illalla. Tunsin oloni vanhaksi mummoksi, kun selvänä raahauduin sen parisataa metriä kotiin ennen puoltayötä ja tein vielä yhden kouluhomman loppuun.

perjantai 5. syyskuuta 2014

saatanan ysärihomo


Kaikesta sitä inspiroituukin, kun omista koulutehtäväsuunnitteluistaan haluaa itsekin pukeutua ysäristi. Eri vuosikymmenien tyylisuunnista puhuessa ja kuvagooglaillessa alkoi naurattamaan, kuinka paljon aiheeseen sopivaa vaatetta löytyykään jo valmiiksi kaapista. Enkä mä taaskaan ole hakenut mitään takaa. Mutta mikä sääli, että loistokkuuteni ei vain kertakaikkiaan suostu tallentumaan kameralla kaikessa ihanuudessan. Kamera väittää, että mä oon joku suonorsu.

Mulla ei oo mitään asiaa, jee! Mut meillä on viikon päästä siistejä bisneksiä taas tiedossa! Oho, puhun jo musta ja Hanniksesta sujuvasti monikossa. Lapsuus-teemainen viikonloppu! Hiizi! Lelularppi! Joskus tuntuu siltä, että mun pitäisi epäillä mielenterveyttäni, mutta mulla on liian kivaa tehdäkseni sitä.