tiistai 8. huhtikuuta 2014

"kun äiti lähti, tuumattiin, kyllähän me miehet pärjätään"


Joskus minä mietin, kenelle minä tätä blogia kirjoitan. Vastaus on edelleen se sama vanha, itselleni. Miksi minä en siis lisää tänne ikinä mitään piirroksiani tai kirjoituksiani. Ai liian noloa vai, no lol. Ei haittaa. Minähän en tätä nykyä mitään muuta teekään kuin kannan tarinankertojan roolia itsessäni. Aivoissani on kaksisataa välilehteä kerrallaan auki ja en voi kuin kirjoittaa kaiken ulos, etten tukehdu siihen kirjoittamisen tarpeeseen. Välillä huvittaa laittaa muillekin luettavaksi asti, vaikka sitten pyytämättä ja kysymättä.

--

Puolenpäivän kirkas aurinko tunkeutui väkisin sisään mökin ikkunoista. Laiha pikkupoika seisoi lattialla lojuvan patjan ääressä ja katseli totisena kovaäänisesti kuorsaavaa isäänsä. Kovin kauaa lapsi ei voinut olla hiljaa, polvi muistutti olemassaolostaan kirveltämällä kurjasti. Ensimmäinen kaino pyyntö - "Hei isä" - saada huomiota sai kuorsauksen loppumaan ja seuraava miehen avaamaan viimein silmänsä.

"Mitä nyt, Cillian?" hänen isänsä kysyi ähistessään itsensä puoliksi istuvaan asentoon, ja katui välittömästi kasvoillaan mikroilmeenä näkynyttä ärtymystä, jonka humalan poisnukkumisen keskeyttäminen oli aiheuttanut.

"Minun jalkaani sattuu", pikkupoika vastasi ja osoitti revennyttä housunpolveaan.

Mies nousi kunnolla istumaan patjanreunalle ja istutti poikansa lempeästi vierelleen. Hän kiskoi löysän housunlahkeen ylemmäs ja tarkasti haavan.

"Se on vain soraihottumaa, anna kun minä puhdistan sen", hän totesi lohduttavasti ja kurkotti patjan vierestä vajaan, etiketittömän pullon käsiinsä.

Itseään rauhoitellakseen lapsi nyki suipoksi kaartuvaa korvankärkeään etusormen ja peukalon välissä ja antoi isänsä puhdistaa haavan sillä pahanhajuisella, läpinäkyvällä nesteellä, jota isä myös joi. Pikkupoika vingahti kivusta, kun puhdistaminen sai haavan kirvelemään lisää. Anteeksipyytävä ilme kävi miehen parrakkailla kasvoilla, eikä hän pystynyt katsomaan poikaansa päin. Hän pyyhki kudosnesteen, viinan ja veren suhteellisen puhtaaseen kohtaan paidanhelmaansa ja veti pojan lahkeen alas.

"Kiitos, isi", Cillian totesi ja hymyillen jäi nojaamaan vanhalta viinalta haisevan isänsä olkavartta vasten. Lasten luottamus vanhempiinsa oli pohjaton. Ei kai nyt hänen isänsä voisi olla ikinä väärässä.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti