keskiviikko 31. joulukuuta 2014

huomioita eilen


Kävelin.. Anteeksi, totuuden nimissä sanottakoon, että laahasin jalkojani lumisia väyliä pitkin keskustasta kotiin laukussani antikvariaatista löytämäni Ronja ryövärintytär ja postista hakemani uudet haaremihousut. Lunta tihutti hiljakseen. Yksi lumihiutale luikahti lasieni taakse ja suoraan silmääni. Sen pistäessä kylmyydellään mieleeni tuli tarina lumikuningattaresta ja kuinka hän jäädytti pojan tunteet tuikkaamalla lumihiutaleella poikaparkaa silmään.

Aiemmin päivällä kävelin kaverini työpaikalle hakeakseni hänen kotiavaimensa, jotta voisin hakea hänen kotiin unohtuneet silmälasinsa hänelle. Spontaani ele jäi kesken, kun päästyäni paikalle kaveri tuli toppatakki päällään ja oli ruokatunnilla käynyt hakemansa lasinsa. Kun hän kuuli millä asialla olin, kaverini liikutus pelkästä eleestä oli hirvittävän ilahduttavaa. Hymyilyttää vieläkin.

tiistai 30. joulukuuta 2014

kotona on hyvä


Siinä missä vanhempieni asuttama, isäni 130-vuotias sukutalo on joulun idyllisyyden ruumiillistuma, minun jouluni ja otteeni siihen ilmestyi vasta tänä iltana, kun olimme viikon kyläilyn jälkeen saapuneet takaisin Kouvolaan. Minä hölmö olin onnistunut ohittamaan kaikki ne seuraamani keskustelut ja suorat ilmoitukset minulle siitä, että pakkanen kiristyy jouluksi ja lähdin kahden pakkasasteen saattelemana junaan nahkatakissa ja käsiäni heilutellen. Takaisin tullessa pakkanen oli kiristynyt kahteenkymmeneen asteeseen ja paljaita sormiani pisteli, kun kannoin kantamuksiani Kouvolan asemalla autoon. Lapaset olivat kassissa, eihän ulkona nyt niiiin kylmä ole.

Vaikka täällä ei ole joulukoristeista tietoakaan ja kynttilätkin ovat ympäritalvinen asia, olen vasta nyt läsnä. Oikeastaan nyt vasta saan pysähtyä nauttimaan aaton jälkeisestä laiskasta raukeudesta, jota seitsemäksi tunniksi venynyt matkustus edesauttoi. En voi kieltää, ettenkö nauttinut jokapäiväisestä sukulaisten ja lapsuuden parhaan kaverini yllättävästä soitosta että moi, ootko täällä, nähdäänkö. Oli suorastaan häkellyttävää, kuinka ikävuosien 3-13 jälkeen melkein kymmenen vuoden tauko kommunikaatiossa ei tuntunut missään. Jutut olivat yhtä huonoja, muuttuvan labyrintin pelaaminen yhtä raivokasta, mutta molempien aikuisuus oli tuonut syvyyttä ja tasapainoa. Emme oikein osanneet tulla toimeen teineinä, kun toisesta kasvoi riekkuva teini ja toinen jäi mustiinpukeutuvaksi angstilapseksi.

Taidan tästä siirtyä sänkyyn lukemaan joululahjakirjaani, uusinta Witcheriä, jota minun piti tehdä koko loma, mutta en ehtinyt. Kahdelta yöllä on ihan hyvä, kuten jouluna kuuluukin lukea läpi yön.

Jouluoloni on kuin saunan viimeiset, lempeät jälkilöylyt. Pahin polte on jo taittunut ja nyt on vain mukava olla. Lumihankeenkaan ei kaipaa kierimään, toisin kuin vielä eilen.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

hyvää joulua kullekin säädylle

Olen luullut, ettei minulla ole mitään kausileffaa jouluksi. No mutta onhan minulla. Salakavalasti ja kuin varkain Rare Exports on sovittanut itsensä jokajouluiseksi katselukokemukseksi siitä lähtien, kun ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten näin sen elokuvateatterissa. En vain puudu tuohon tarinaan ja sen alkuperäisiin lyhäreihin koskaan, ainakaan tällä kerran vuodessa -annostelutahdilla.

Sarvipäinen nuuttipukki tuntuu kyllä huomattavasti rehellisemmältä versiolta kuin nykymaailman kokispukki.

Huomenaamulla lähtee ennen sianpieremää juna kohti Seinäjokea. Neljä tuntia ruuhkajunassa H:n ja kissojen kanssa on juurikin se, miten haluan joulunaloituksen viettää. Jos vaikka se joulumielikin tulisi ennen aattoa porukoille päästyä.

lauantai 13. joulukuuta 2014

lumessakahlaajat


Vielä puoli viideltä aamulla kotiin kontatessa tuli vettä ja maa oli musta. Herättyäni maisema näytti tältä.

Krapulapäivissä on oma viehätyksensä. Pahan olon suurimman kärjen taituttua on lämmin ja pörröinen olo, kun voi vain lojua sohvalla ja katsella jotain leffaa, josta torkkuu puolet ohitse. Pidän valtavasti siitä, kun meille jää joku yöksi ja voi useamman ihmisen voimin valittaa olonsa kurjuutta ja tilata pitsat. 

Löysin uuden levynkin, josta taisi tulla minulle tämän talven lohtulevy. Eikä vielä ole kuin vasta lauantai-ilta, laiskanraukea lojuminen jatkukoon. Tosin allaoleva raita vähän saa tanssijalan liikahtelemaan.

torstai 11. joulukuuta 2014

kaiun syvästä naurusta


Kummasti sitä kokee itsensä viehättävämmäksi, kun a) pesee hiukset useammin kuin kahdesti viikossa, b) värjää ne aina välillä. Tällä kertaa lotrasin tosin vain suoraväriä, jotta jaksaisin katsella tyvikasvuani vielä vähän aikaa.

Tänään oli viimeinen koulupäivä. Lähdimme kahden luokkalaiseni kanssa viereiseen Seipääseen yksille. On vähän sääli, että vasta näin viimeisenä vuonna olen tutustunut kunnolla toisen ihanan ihmisen kanssa luokaltani ja olin ensimmäistä kertaa hänen kanssaan vapaa-ajalla jossain. Pitänee kai jatkaa koulun jälkeisiä kahvitteluja ja kaljoitteluja loman jälkeenkin.

Eilen opin tekemään ranskanletin itselleni. On kiehtovaa olla kykenevä oppimaan uusia asioita, vaikka ei pidä itseään juuri minään.

perjantai 5. joulukuuta 2014

päivitys ennen bibiksiä


"Apua kello on puoli kolme ja tulee kohta pimeää. H tule ottamaan kuvat!!!!"
 "Mrrh..." *räps räps*
"Ei tullut hyviä, ota uudet!!!!!"
"...."

Olen miettinyt jo jonkin aikaa, pitäisikö minun ottaa muutama rottapoika tänne eloa piristämään. H on taivuteltuna siihen pisteeseen, että olen saanut hänet murahtamaan "ei ainakaan ennen joulua". Olen kauhean innoissani. Tunnen myös oloni 12-vuotiaaksi, joka yrittää kauheasti vakuutella vanhemmilleen huolehtivansa hyvin ja kivasti ensilemmikistään. H ei ole yhtään niin innoissaan kuin minä, ihme vastarannankiiski. Olen kuitenkin aikuinen ihminen ja kykenevä kantamaan vastuun päätöksistäni ja kaitsettavistani.

Viinipullo on jääkaapissa ja odotan ihmisiä tulevaksi. Niitä kaikkia kahta. Tänä iltana laatu on korkeampi kuin määrä.

tiistai 2. joulukuuta 2014

hipinretkun lätinää


Onpas mulla kesällä ollut kiva vaatekombo. Haaremiröhnötteet ovat nytkin jalassa kotihousuina, sääli että näitä ei oikein voi käyttää talveen suotuisten yläosien kanssa. Menee epätasapainoon.

Keksikää mulle jotain kirjoitettavaa, en halua märehtiä tätä kaamosta ja alavireisyyttä. Menee jo itseltänikin maku tähän märehtimiseen.

maanantai 1. joulukuuta 2014

äkä


Puoli neljältä aamulla on juurikin väärä hetki alkaa kirjoittaa blogia.

En selvästikään saisi selailla yhdenkään ug-ihmisen juttuja, varsinkaan sellaisen, joka panostaa ulkonäköönsä ja pitää tasoa yllä. Tulee syyllisyys omasta hälläväliä-asenteestani. Olen myös turhautunut kirjoittamiseeni. En osaa kirjoittaa niin kuin haluan, enkä tavoita hakemaani tunnetta. Puhumattakaan siitä, kuinka loputtoman kyllästymyt olen siihen, miten vahvasti routa ja rospuutto vaikuttaa mielialaani. Minua ei ole luotu pahantuuliseksi ja apaattiseksi, traaginen melankolia ei pue minua. En tiedä, mitä tässä tekisi asialle. Tekee mieli potkia seiniä.

Olin viikonlopun H:n ja kissojen kanssa hänen vanhempiensa mökillä. Ravistelin hiirenpapanat sohvaa peittävältä peitolta ja kaksi vuorokautta sitkeästi olin ajattelematta myyräkuumetta. Riesa alkoi välittömästi kiertämään ympyrää, kun alakerran rakenne sen kerran salli. Kovaäänisesti kommentoiden, tietenkin. Ronja murjotti ensimmäisen tunnin nojatuolin alla ja vastasi protestikurinalla Riesan maanitteluihin.

Lauantaina saunaa lämmittäessämme en edes halunnut koskea pikkuruisen pukeutumistilan pöydälle, johon myös hiiret olivat jättäneet jälkensä. Siinä polvillani kyyhöttäessäni kiukaan edessä, tunsin oloni isäni tytöksi. Ulkorakennuksen kylmyydessä ja kurjuudessa on oma lohtunsa. Metsäläisen sieluani ja ylpeyttäni raastaa, etten satojakaan kertoja tulella leikittyäni osaa sytyttää yhtä pirun saunaa yhdellä yrittämällä. Silti me pääsimme ylälauteille heittämään löylyä, kun pimeä oli jo laskenut ennen aikojaan. Vaikka joulukuu kolkutteli ovella, minä vielä kävelin laituria pitkin Kymijokeen. Kahdesti. Hengitykseni oli salpautua veden puhtaasta jäisyydestä, vaikka kalakin vielä loiskutteli kaislikossa.

Lutratessani pesuvettä sopivan lämpöiseksi onnistuin kaatamaan koko säären mitalle päälleni lähes kiehuvaa vettä. Kiroaminen jäi puolitiehen, kun refleksit siirsivät upottamaan jalkani vieressä olleeseen kylmävesipaljuun puolta reittä myöten. Kärsivällisyyteni ei koskaan riitä palovammojen tukahduttamiseen, mutta tällä kertaa tieto kivusta sai minut pysymään jalan pystyynpaleltumisen uhallakin aloillaan. Taputtelen tässä vähän itseäni selkään, lihan palaminen pysähtyi ja tarina päättyi hyvin.

Sunnuntaina heräsin siihen, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Saatettuamme laiskanraukean aamun (päivän) päätökseen, kävimme siivoamaan saunaa. Sinne samaiseen vesipaljuun, jossa minäkin olin jalkaani viruttanut, oli onneton hiiri päättänyt päivänsä, väsynyt loputtomaan uimiseen pääsemättä kiipeämään pois ja antanut periksi. Äl-löt-ti. Vaikka minäkin olen asunut kymmenen vuotta elämästäni pöndellä, en silti siedä ajatusta tuhoeläimistä, taudinkantajista, ihmisten reviirillä. Haluan minä rottia lemmikikseni, mutta en yhtäkään ylimääräistä asukasta kysymättä ja pyytämättä rapistelemaan väliseinissä.

En keksi mitään nohevaa loppukaneettia. Tämä on myös se hetki yöstä, kun tekee poistaa mieli systemaattisesti suurimman osan kirjoituksistaan palavan itseinhon kourissa. Ihan silkasta tyytymättömyydestä omaan kirjoittamisen tasoonsa. Jäin lueskelemaan tekstejäni viime kesältä ja voi mikä palo kaikkea kohtaan niistä huokuukaan.

Siellä myös luki keväältä aika osuva lause: "Kaikesta päätellen kärsin syvästä kaamosflegmaattisuudesta, joka valuu talvisin blogiinkin asti." Jjep.

Onko tämän kaiken pakko olla niin saakelin raskasta. En minä vieläkään halua olla tällainen! Olisipa lämmintä, aurinkoista ja energiaa olla innoissaan kaikesta. Valtakunta kykenemisestä tavanomaiseen perseilyyn ja läpänderinheittoon.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

asiaa siideristä


Tulin siihen tulokseen, että tarvitsin jotain muutosta tänne. Kaamos alkoi kaatua niskaani täälläkin. Nyt ryhdistäydyn ja vaihdoin talviturkkiin. Tai, vaaleaan läpi vuoden -turkkiin oikeastaan. Ottakaa samalla törppö täyteomakuva, olkaa hyvä.

Olen Hannikselle yhden siiderin velkaa, kun kerran ahneena eukkona tulin hänen Halloween-etkoilleen alusvaatemalleiltuani läskinä ja karvajalkaisena. Eilen makoilin pää H:n polvella sohvalla ja join siideriä. Pohdiskelin mietteitäni siinä samalla ääneen.

"Ja niin minä meinasin jättää viimeisen siiderin Hannikselle.."
"..ja nyt sä juot sitä?"
"En! En mä nyt niin moraaliton ole. Se on vielä jääkaapissa."

Pöh.

Tulikin mieleeni. Miksi pienemmissäkin kaupoissa hyllyt notkuvat erikoisoluita, mutta mistään ei löydy pienpanimosiidereitä? Tämä on huutava vääryys, mieleni tekee polkea jalkaa. Haluan juoda siiderini yhtä tasokkaasti kuin toverini oluensa. Sen sijaan joudun tyytymään viiniin, joka halvimmillaankin on parempaa kuin joku lähikaupan upcider. Onhan viinikin hyvää, en minä sitä kiellä. Toivoisin vain, että minulla olisi mahdollisuus saada juotavaa lähempääkin kuin tarpoa Alkoon.

perjantai 28. marraskuuta 2014

tahdon tahdon tahdon


Tänään minä olen itkenyt onnesta. Vaikka minä asunkin miehen kanssa yhdessä, asia voisi olla ihan hyvin toisinkin. Hyi minua likaista bisseä.

Onneksi hyviksetkin voittaa joskus.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

lohduta minua


Torstaina olin kaverini lapsen kymmenenvuotissynttäreillä kaitsemassa viittästoista sokerihumalaista pikkutyttöä ja eilen olin toisen toverin kolmikymppisillä. Sunnuntaiaamu valkeni valjuna. Zen Cafe soi soundtrackina, kuten niin monena muunakin ryönäisenä bileiden jälkeisenä aamuna ennenkin.

Lumi oli valaissut maiseman ja peittänyt alleen niin nurmikot kuin autojen katotkin. Vaikka sitkeän itsepintaisesti olen väittänyt inhoavani talvea, kyllä parin asteen pikkupakkanen ja kaikki äänet hiljentävä lumivaippa on jollain tasolla lohdullinen.

Kirjoittamisesta on tullut taas taistelua. Luonnoksissa odottaa kirjoitus tanssileiristä, josta olisi niin paljon sanoja, mutta ei osaamista muotoilla ajatuksiaan.


tiistai 11. marraskuuta 2014

kaamoksella on vakaa vaikutus teksteihini


Tänä sumuisena ja valottomana päivänä näytin tältä, peuralta ajovaloissa ja vailla taitoa olla kameran edessä. Kirjoituksestani on jostain syystä tullut kömpelöä, jokin flow on katkennut väliaikaisesti. Teksti hyppii miten sattuu, enkä osaa hioa siitä sulavaa. Kirjoitan silti. Kirjoitan, kun en muutakaan voi.

Olen miettinyt sitä, kuinka huonosti osaan kiillottaa mitään ja onko väärin paljastaa julkisesti olevansa edes joskus heikko. Olen myös vuosia tietoisesti pyristellyt pois siitä tukehduttavasta peitosta, jota myös asioiden pysymiseksi perhepiirissä kutsutaan. Minä en alistu, minä en taivu saatana soikoon enää yhdenkään hyssyttelyn ja jalkaanpotkinnan edessä. Nykyään puhun ehkä liikaa ja liian aroista asioista, mutta vain luottamilleni ihmisille. Olen tavallaan pahoillani, että myös H saa osansa siitä. "Älä taas kirjoita mitä mä sanoin." Kirjoitanpas. Minun on pakko, tai ne jäävät systeemiini vellomaan. Enkä halua kiukutella päin naamaa, koska se kiristää turhaan välejä. Kuulijani kyllä ymmärtää, että rakastan silti.

Kaverinikin oli huomannut kaamoksen saapuneen.
"Tämä syksy on jotenkin ollut kauhean masentava, vaikka en ole masentunut."
"Me käydään hitaasti, mutta varmasti kohti loppuunpalamista. Minulla se kävi jo koputtamassa olalle."
"Sinäpä sen sanoit. Viimeinen vuosikin vielä meneillään."

Tajusin juuri, että kuvien taustalla oleva kukkaseppele on tässä heinäkuun jälkeen vaihtanut väriään, kuihtunut, kuivunut ja katkennut.

Lohduttomuuteni on väistynyt. Enää en itke. Nyt on ehkä vuoro kerätä selkärankani lattialta ja olla jotain muuta. Äkäisyys on ehkä vaihtoehto. Avasin tekstieditorin ihan eri fiiliksellä kuin nyt saatuani tämän nikottelun valmiiksi. Tekstin harmaa sävy muuttuikin joksikin muuksi. Minua ei huvita enää kirjoittaa surusta ja pahasta mielestä, koska se on hiipinyt vain taka-alalle. Sisälläni kytee.

maanantai 10. marraskuuta 2014

söpöpää ja kissanpissaa


Halusin kokeilla nutturasaparoita. Näytin yllättävän söpöltä. Pukeudun maneerinomaisesti aina samoihin vaatteisiin, mutta enpä minä kummempaa tarvitsekaan.

Viime yönä Riesa ensimmäistä kertaa elämässään tuli sänkyyn nukkumaan. Vielä niin, että se käpertyi säärieni väliin hakemaan lämpöä. Aamulla heräsin siihen, että Riesa tarpoi reiteni päällä tomerasti ja sitten havahduin siinä määrin huomatakseni sen käyttäneen minua hiekkalaatikkonaan. Täkissä, lakanoissa ja minussa oli kissanpissaa petariin asti. En voinut olla eläinparalle vihainen, hiekkalaatikko oli akuutisti vailla uutta hiekkaa jo pari päivää, sen mitä me olimme yrittäneet saada autokyytiä päästäksemme hakemaan kissanhiekkaa. Tänään meidän muutenkin piti päästä, mutta Riesa sai yöllä tarpeekseen.

Minulla on vieläkin vähän paha mieli kissojen puolesta, että ne joutuivat kokemaan ruokkoamattoman hiekkiksen inhon. Tunnen syyllisyyttä aiheesta, mutta minä en kertakaikkiaan voi hakea neljän kilometrin päästä kissanhiekkaa pyörällä tässä vaiheessa vuotta. Nyt on hiekkis pesty ja uudet hiekat laatikossa.

Näin minä kirjoitan tikusta asiaa. Tässä vielä loppukevennykseksi myös kylppärimme oveen tulostettu kuva. Riesa myös kakkasi tuonne parvekkeelle pissaepisodin jälkeen.

perjantai 7. marraskuuta 2014

makoisia puhelinkuvia mm mmm

 

Nyt ei ole kyllä yhtään taiteellista tekstiä tämä. Suon tälle kirjoitukselle olla kuvien ja tekstin osalta just niin kälyinen ja hölmö kuin haluan.

Jaksamiseni alkaa olla hieman parempi, jee. Pysyn silti vielä neljän seinän sisällä, vaikka eilen kävinkin waifuni kanssa teellä ulkomaailmassa ja Hanniksella sovittamassa maailman hienoimman mekon yläosaa. Vaikka olenkin pläski, melkein tekisi mieli heittäytyä napapaitalinjalle joskus. Höö höö. Heräsin tänään siihen, että postiluukku kolahti ja uv portection -aurinkolasit saapuivat perille. Otin Riesan kainaloon ja otin älästönkuvia uudet pleksit päässä, ihan vain koska voin. Joskus on ihan jees omistaa päivä töhöilylle ja laiskalle häröilylle.

Vakvampi vaihde silmään. Blogi on hyvä olla olemassa, kun tänne voi selittää samat asiat kuin kavereille ja väittää, et hei mua on kuunneltu, onhan joku käynyt lukemassa juttujani. Tänne en sentään edes odota kommentointia, toisin kuin kavereilta facebook-chatissa. Sielläkään en saa mitään vastavuoroisuutta. Olen todennut kimppatsätit huonoiksi asioiksi, koska ihmiset luistavat velvollisuudesta kiinnostua muiden jutuista ja vain puhuvat omia asioitaan. Ja silti minä roikun niissä pahoittamassa mieleni, koska haluan tietää mitä muille kuuluu. Minä sentään kovasti yritän kommunikoida ja vastata, tylsät linkit poislukien.

"En varmasti kommentoi sulle mitään, koska mullekaan ei ikinä kommentoida mitään!!" totesi kaverini tässä taannoin, kun menin aiheesta mainitsemaan. Katkera pahan kiertämään laittaminenhan juurikin on se vaihtoehto, mitä tuossa tilanteessa kannattaa tehdä. Asiallinen, ryhmän jäseniin liittyvä keskustelu on yllättävän turha vaihtoehto tuossa mielensäpahoittajien, väärinymmärtäjien ja provokaattoreiden kaveriporukassa. Joskus mietityttää, miksi edes vaivaudun. No siksi, että yksi mätä ja yksi puolet ajasta turhauttava ihminen ei saa minua poistumaan tontiltani.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

viiden tähden plotko


Ottakaa piirros tähän hätään. Piirtämisen parissa puuhastelu ei näytä ihan heti taas loppuvan, jännittävää.

tiistai 4. marraskuuta 2014

kyllä mä yritän edes halloweenina


Pieni on maailma. Perjantaina törmäsin Helsingissä kolmeen ihmiseen, joita en olettanut näkeväni. Yksikin olisi riittänyt, mutta kolme. DigiExpossa jäin tunniksi suustani kiinni erään uuden tuttavan kanssa, joka paljastui peilikuvaksi ja ihastuttavan sosiaaliseksi. Hän puhui kieltäni ja oli ihan samasta puusta vuoltu. Jäin yöksi bff:lleni ja hän otti minut ja uupumukseni tosissaan. Teki hyvää olla hänen kanssa kahdestaan, hänen kanssaan ei tarvitse yrittää mitään.

Empiiristen tutkimusten myötä olen huomannut, että minua ei oteta kovinkaan tosissani. Käyttäydyn kai liian iloisesti ihmisten seurassa, mutta en voi olla feikkaamattakaan. Kävin tänään koululla ohjastamasas lukiolaisia pisteiltä toisille ja sen jälkeen vielä kituutin H:n pitämillä tunneilla. Se oli hirvittävän raskasta, enkä koe olevani vielä tarpeeksi pinnalla. Loppuviikon pidän vapaata, en vain pysty muuta kuin istumaan apaattisesti tai nukkumaan. Lauseeni katkeilevat kesken, en pysty muistamaan kertomaani asiaa loppuun. Olen vähän huolissani itsestäni senkin edestä, mitä muut eivät ole. Onneksi on muutamia, jotka ymmärtävät.

Tästä ei pitänyt tulla surumielinen teksti, mutta en mahtanut sille mitään. Oli meillä lauantaina Halloween-bileetkin ja kattomme alla oli etkoilla melkein kaksikymmentä ihmistä. Silloin olin iloinen ja oma itseni, minulla oli kauhean hauskaa. En edes koe olevani mitenkään erityisen lannistunut, olen vain väsynyt ja lopussa. Siksi olenkin fiksu ja eristäydyn kotiin. Odotan sitä hetkeä, kun kyllästyn kotona makaamiseen ja haluan lähteä ihmisten ilmoille. Se on yleensä merkki siitä, että akut ovat ladattu.

torstai 30. lokakuuta 2014

apua, hän sanoi heikolla äänellä


On kiinnostavaa huomata, että vaikka olen äärimmäisen uupumuksen ja loppuunpalamisen partaalla, pystyn silti irroittautumaan itsestäni ja katselemaan itseäni ulkopuolisen silmin. Ai näin tämä yksilö reagoi pitkäkestoiseen stressiin. Itkeskelemällä ja eristäytymällä. Muutama ystävällinen sana ja lempeä kosketus olkapäähän saivat minut purskahtamaan itkuun kesken oppituntien. Onneksi seminaarityön deadlinepäivä oli tänään ja paikalla ei ollut kuin muutama ihminen. Pakenin vessaan ja nyyhkytin puoli tuntia voimatta lopettaa. Sitten keräsin itseni, palasin luokkaan ja itkeskelin vähän lisää julkisesti. Muutama luokkatoveri oli oli raahannut säkkituolin pelihuoneesta ja nukkuivat siinä. Tuntia myöhemmin olin saanut kasattua itseni, vastaanottanut hirvittävän hedarin ja menimme luokkalaiseni kanssa pitämään asiakaspalaveria kahdeksi tunniksi. Nyt olen selvinnyt tästä viikosta.

Onneksi minun epätoivoni on lyhytkestoista laatua, tulevaisuudenuskoni ei ole hälvennyt minnekään. Minä tiedän, että tämä on vain väliaikaista, vaikkakin lähes ylitsepääsemättömän raskasta.

Ajattelin ottaa ensi viikon omaa syyslomaa ja olla tekemättä mitään.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

pelosta


 Haluaisin purkaa ajatuksiani siitä, kuinka pieni ihminen muuttuu. Asioita tapahtuu ja sellaisetkaan, joiden ei luulisi vaikuttavan, vaikuttavat.

En pysty vieläkään suhtautumaan neutraalisti näin melkein kolmen vuoden jälkeen ohitustilanteisiin autolla. Ei ole yhden käden sormilla laskettavissa kerrat, kun ihan tavallisessa, turvallisessa ohitustilanteessa etupenkillä istuessani olen alkanut itkemään lohduttomasti, kuolemanpelon puristaessa kylmiä sormiaan sydämeni ympärille.

Eräänä maaliskuisena iltana oli lämpötila päässyt laskemaan nollan alle, kun ajelimme Lahdesta kotia kohti treeneistä. Kuskina oleva sankari sitten päätti lähteä ohittamaan edessä rajoitusten mukaan ajelevaa autoa. Vauhtia taisi olla satasen pintaan, kun tajusimme tien olevan mustalla jäällä. Muistan vastaantulevan auton ja sen, että koko tien leveydeltä luisumisen jäljiltä päädyimme lumiseen ojaan. Jos lunta ei olisi ollut, me olisimme olleet katollaan. Nyt auto oli vain reippaasti kyljellään hangessa. Kenellekään ei käynyt mitään, mutta minulle jäi pysyvä, kauhistuttava pelko autolla ohittamisesta. En enää voi ohittaa muuta kuin sellaisilla teillä, joissa näen kilometrejä eteeni ja teillä, joissa on kaksi kaistaa kummallekin suunnalle.

Kuvassa näkyvä katuvalokin jäi vain senttien päähän törmäyksestä.

Aikuisiällä tyhjästä kehittynyt korkeanpaikankammoni sen sijaan ei ole yhtä elämäärajoittavaa laatua, vaikka se tekeekin huvipuistoissakäymisestä suhteellisen jänniä kokemuksia. Tänä kesänä pääsin Nelsin ilmaislipuilla hienosti Tykkimäkeen ja tsiksit raahasivat minut Atrenaaliin kiipeilemään. Neljän metrin korkeus pelkät turvavaljaat lohtunani sai minut miettimään sitä, kuinka noloa olisi ensimmäisen rastin jälkeen itku kurkussa pyytää henkilökuntaa hakemaan minut alas. Tulin siihen lopputulokseen, että aivan kestämättömän noloa ja hammasta purren lopetuin mäntyyntakertumisen ja kurotin jalkaani aivan liian kaukana olevalle puutasolle, joka oli pelkkien narujen varassa kiinni ja suhteellisen heilumatta. Selvisin koko radasta hengistä ja sen jälkeen minut vietiin maailmanpyörään. Ja sen jälkeen kaikkiin muihin korkeuseroilla leikitteleviin laitteisiin. Kiitos kauheasti, mussukat.

--

Koskahan tämä valtava kirjoittamisen tarve laantuu. Tämäkin odotti vuorokauden luonnoksissa, kun kirjoitin edellisen kunnon postauksen kanssa tämänkin samaan ryöppyyn. Koko ajan minulla on vain pakonomainen tarve kirjoittaa ja kirjoittaa.

tiistai 28. lokakuuta 2014

phafht!

Perkele! Aion juosta jär- Lilyyn kohta. Olisikohan siellä enemmän elämää kuin täällä periferiassa. Kommentointielämäni on siellä jo.


maanantai 27. lokakuuta 2014

helpotusta ilmassa


Tänään olen selättänyt yhden perkeleen. Se vei syyslomani, jaksamiseni, haluni kirjoittaa tänne. Se sijaan se sytytti halun kirjoittaa kaikkea muuta. Seminaarityöni on H:n läpilukua vailla, jotta saisin lähettää sen ohjaajalle eteenpäin. Sen jälkeen, kun tällä viikolla saan niputettua paperille tuon asiatekstihirviön, voin hetkeksi hengähtää. Sitten pitäisi lähteä työstämään opinnäytetyötä ja laskea, paljonko minulla työharjoittelupisteitä onkaan alla ja paljonko niitä tarvitsen valmistuakseni.

Erikoislaatuisesti myös koulun aiheuttama ahdistus ja stressi sai minut, sosiaalisen yöperhosen, vetäytymään kuoreeni ja jättäytymään systemaattisesti ulkoilmasta ja ihmisten näkemisestä pois. Pyydettiin kyllä, kerran suostuin. Teki hyvää olla sellaisten ihmisten seurassa, joista en tuntenut suurinta osaa. Ilmeisesti nihkeä suhtautumiseni vuotta nuorempien poikain humalaisiin katkaravunnäyttöihin saivat pojat luulemaan minua vanhemmaksi kuin olinkaan.

Vaikka oma mieleni väittää toista, empiiriset tutkimukset osoittavat minun olevan aikuinen ihminen. Ihmiset eivät enää ymmärrä, jos sanon tuntevani oloni ihan keskenkasvuiseksi. Yllättäen ne kaksi sankaria veikkasivat viikonloppuna minun olevan lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Olen myös huomannut alkaneeni ottaa vastuuta sellaisista asioista, jotka yleensä saavat minut katoamaan sekunnin murto-osassa paikalta vapaaehtoisia kysellessä. Minuun myös suhtaudutaan eri lailla, tasaveroisena ihmisenä eikä jonain kaitsettavana vajaamittaisena. Tai sitten olen vain avannut silmäni ja karistanut epävarmuuden harteiltani. Vakavaa tai kuivaa minusta ei saa tekemälläkään, mutta olen alkanut viedä persoonani kanssa tilaa eri tavalla kuin ennen. En sellaisella häsäävällä ja levottomalla tavalla, vaan enemmänkin itsevarman reippaalla tavalla.

Ai niin, imarteli myös aika paljon, kun niissä samoissa bileissä minua kovasti yritettiin taivutella lähtemään jenkkiautojengin seuraavan päivän talviteloilleajelun yhdeksi kuskiksi. Imarrelluksi tuleminen ei kuitenkaan riittänyt lähteä ajamaan avoautolla lokakuun lopulla.

tiistai 21. lokakuuta 2014

ho ho ho


Kesämekon talvi-edition. Tältä minä näytin tänään, kun olin kirjastossa kirjoittamassa seminaarityötäni. Huomenna taas uusiksi, kotona kirjoittamisesta ei tule yhtään mitään. Kotona on aivan liikaa muuta tekemistä, kuten roolipelata setämiessutenööriä ja kuvittaa se.

perjantai 17. lokakuuta 2014

en ole innoissani mutta puhuin juuri paskaa


Meiltä Hanniksen kanssa yllättävän usein kysytään, milloin me saamme tarinamme kovien kansien väliin. Yleensä olemme nauraneet huvittuneesti päälle ja todenneet, että eihän nyt siitä oikeaa kirjaa tulisi. Mutta sitten eilen keskenämme aiheesta puhuessa äänissämme ei enää ollut naureskelevaa sävyä. Mitä jos sittenkin. Onhan meillä jo materiaalia nelisensata sivua, eikä tarina ole kuin vasta alussa. Pakolliset pitkät tauot kirjoittamisesta ovat oikeastaan tehneet ihan hyvää, ei ole tarvinnut kiirehtiä. Koko juonikin on jo puhuttu läpi.

Lähes suureellisesti aloimme maalailemaan mielikuvia siitä, mitä jos muutaman vuoden päästä heittäytyisimme apurahoille (tai työttömyystuille) ja vain kirjoittaisimme edes ensimmäisen kirjan valmiiksi. Se olisi aika hienoa oikeastaan. Sekin on hienoa, että meillä on itsevarmuutta ja itsetietoisuutta siitä, että me molemmat osaamme kirjoittaa ja pystymme tuottamaan luettavaa tekstiä. Saakelin toisiaan selkääntaputtelevat eukot.

ps. Tämä blogi ei toimi työnäytteenä kirjoittamiselleni, ette voi kritisoida höhö.

torstai 16. lokakuuta 2014

ramona


Olen syvästi kiintynyt englanninkielen huudahdukseen "oi!" Se on jotenkin erinomaisen kaunis ja käyttökelpoinen sana, mutta sitä ei voi kirjoittaa suomenkielen yhteydessä tai oikein mitenkään muutenkaan. Se kuulostaisi vain suomen oi:lta, milloin merkitys vääristyisi.

Kummasti muuten sitä vaan tekee koko ajan enemmän ja enemmän mieli piirtää, kun pitäisi tehdä ahdistavia ja stressaavia kouluasioita. Kuvassa on Ramona, minun ja Hanniksen tarinaprojektin toinen päähenkilö. Aina silloin tällöin minun tekee vieläkin mieli laittaa proosaa tänne, mutta sitten se kuitenkin taas tuntuu typerältä.

tiistai 14. lokakuuta 2014

anonyymiydestä ja niin


Elämme erikoisia aikoja. Anonyymiys internetissä ei ole enää perusoletus, vaan joka paikassa tulisi olla jeesuksen antamalla nimellään. Varsinkin nuorempi sukupolvi, diginatiivit, näyttävät ottaneen sen hämmentävän ilolla vastaan. Ask.fm, Facebook, Instagram, kaikkialla näkyvät omat nimet minkä tahansa töhöilyjen ja tunnustusten yhteydessä. Vielä kymmenen vuotta sitten esim. Irc-Galleriassa ei kukaan kertonut nimeään, puhumattakaan mistään muista sosiaalisista internetin paikoista. Oli äärimmäinen luottamuksenosoitus, että tiesi jonkun oikean etunimen. Sukunimeä ei annettu sitä vähääkään. Nyt ihmiset jakelevat puhelinnumeroaan WhatsAppin kautta surutta vieraille ihmisille ryhmäkeskusteluissa. Mitä on tapahtunut? Missä kaikki itsesuojeluvaisto ja yksityisyydentarve.

On hieman huvittavaa puhua itsestään vanhana koulukuntana tämän ikäisenä, mutta minusta on kauhean huolestuttavaa, kuinka kevyesti ihmiset jakelevat asioita omalla naamallaan ja nimellään. Kyllähän minäkin olen täällä omilla kasvoillani, mutta jätän asioita sanomatta, joita ei tarvitse kaikkien tietää. Tämä on suorastaan suuri myönnytys, etten ole täydellisen anonyymi. Teini-iän jälkeen vaihdoin reippaan naamansa esittelyn täyteen tuntomerkittömyyteen sukupuolta myöten, joista nyt vasta olen alkanut pikkuhiljaa antaa periksi.

Olen myös kärttyinen siitä, kun minua yritetään väkisin vetää etunimikulttuuriin mukaan. Vaikka muut puhuttelisivatkin toisiaan nickillisissä paikoissa jeesuksen antamilla nimillä nimimerkin ohitse, minä en ole antanut lupaa sinutella nimen tietämisestä huolimatta. Oloni on epämukava, jos joku tekee niin. Nimeni ei ole salaisuus, mutta ei myöskään ilmoitettava asia. Tuntuu vähän luottamuksen pettämiseltä, jos sama nettikaveri on Facebookissa kaverinani ja kokee oikeudekseen puhutella minua muualla netissä etunimellä. Nickit ovat sitä varten, että ihmiset ovat päättäneet, millä tulevat kutsutuksi.

Kukkahattuani kiristää.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

eerie


Löysin viikolla itselleni muutamalla eurolla erinomaisen hienon, yllä näkyvän samettitakin, josta piti tulla vain hahmolle vaate. Minulle kävi kuten Hannikselle ja proppi jää arkivaatekäyttöön. Saimme armoa vielä yhden larpin ajan, mutta nyt sekin on ohi. Ei meitä ollut kuin kymmenen pelaajaa ja meistä neljä jäi yöksi. Olimme mökillä keskellä ei-mitään, hiekkatiestä kärrypoluksi muuttuneen reitin päässä.

Illalla sauna lämpeni niin kuumaksi, että poltin tölkinreunaan huuleni. Pakenimme lokakuisen hyiseen järveen ja painoin pääni pinnan alle. Laituri ja portaat saunalta olivat hengenvaarallisen liukkaat limaisten lehtien ja aamupäivän sateen vuoksi, mutta kenellekään ei käynyt mitään. Olisin katsellut pilvetöntä yötaivasta, jos minä olisin nähnyt mitään ilman laseja.

Aamulla tunnelma oli vielä hyväntuulinen, mutta lähdön hetkellä ei enää voinut teeskennellä. Oli hirvittävää luopua jälleen eristäytymisestä ja edes ajatella sivistyksen pariin palaamisesta. Autossa meitä istui kolme vaiteliasta Tenhin soidessa. Kuin yhdessä yössä kaikki puut olisivat pudottaneet lehtensä. Vielä eilen paistoi aurinko, mutta tänään meitä saattelivat kotiin pilvinen taivas ja väritön maisema.

Järvi ei paljastanut koko aikana kuin peilityynen.


tiistai 7. lokakuuta 2014

hail lord nermal


Sekavaa dataa. Voi jeesuksenperse, mikä päivä tämä on ollut. Join eilen kuudelta illalla kahvia, mikä aiheutti sen, että en nukkunut sitten koko yönä. Nada. None. Ollenkaan. Kolme tuntia makasin sängyssä silmät kiinni ja sen jälkeen luovutin ja valvoin pari tuntia kirjoittaen huonoa proosaa ja tsättäillen toisen yökyöpelin kanssa. Menin vielä parin tunnin silmät kiinni valvomisen jälkeen urhoollisesti kouluun, koska mitäpä muutakaan olisin tehnyt. Tunnin ehdin nukkua tuntien jälkeen himassa, kunnes taas piti kiitää. Puuhastelin paljon asioita ja olen toiminut automaattivaiheella, mutta koko ajan tuntuu siltä, että en muista kuin vaillinnaisesti asioita. Ähh.

note to self: Älä juo kahvia.

Mutta ainakin mulle tuli tänään postissa aika komea yllätyssentteripipo.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

routa saa


Sydäntäni pakahduttaa, puristaa, kipristää. Suru kesän lopusta vaihtui jo joitain viikkoja sitten neutraaliin välitilaan ja syyskuun taituttua lokakuuhun en enää malta pysyä aloillani. Haluan katsella hölmöjä kauhuleffoja ja fiilistellä halloweenia koko kuun ja koko syksyn. Ulkona tuoksuu pakkanen, oli lämpötila mikä tahansa nollasta plus kymmeneen.

Tänään kiskoin H:n hihasta ulos, kun aurinko vielä paistoi, vaikka ei lämmittänytkään enää. Harhauduimme erään toverimme pihaan ja yllytin H:n soittamaan hänelle. Muutamaa minuuttia myöhemmin olimme tehneet yllätysvierailun miehen ja äkäisen kissan luo.

Rakastan sitä, miltä minun useita vuosia käyttämäni talvihuivi tuoksuu. Siihen ajan myötä pinttynyt lohdullinen sekoitus eniten käyttämääni hajuvettä ja savua. Kun joskus olin näkemässä erästä nettikaveria Tampereella, selitin pidätellyn innostuneesti siitä hajuvedestä ja kuinka paljon pidän siitä. Kaverini nuoruuden naiviudessaan nauroi, että se on keski-ikäisten tuoksu. Höpön höpön. Mitäpä väliä sillä on, kenelle se on tarkoitettu, jos se minulle vain sopii.

Tuoksut ovat muuten jännä juttu. Kuten moneen muuhunkin asiaan, minulla on tiettyihin tuoksuihin äärimmäisen vahvat muistijäljet. Viimeisimpänä sattumana kävi ilmi, että sekä minulla että Hanniksella omilla tahoillamme ollut voimakas, samanlainen viba samasta tuoksusta. Teimme napakan tiedustelun ihmiseltä, jolla sitä tuoksua oli ollut ja vuosien passiivinen mysteerituoksunmetsästys oli päättynyt. Ai miksikö kerroin? No koska voin.

Kirjoitanko mä muuten liian pitkästi tai liian paljon yhdelle kertaa? En halua uuvuttaa teitä.

lauantai 4. lokakuuta 2014

aaaaaaaargh perkele liian pitkä ulina


Oli taas silloin-tällöin-syksyisen kalenterinmuokkaamisen aika. Livenä tuotos on huomattavasti vähemmän sotkuinen ja sekava, mutta silleen sopivasti sotkuinen ja sekava, tiedättehän. Viimevuotinen tuotokseni näytti tältä.

En muistanut tänäänkään laittaa koulun terveydenhoitajalle mailia, että pääsisinkö keliakiatesteihin. Olen myös toista asiaa pyöritellyt pitkään päässäni, jo joitain vuosia. En vain koskaan kehtaa puhua aiheesta ääneen, koska en ole kuullut mietinnöistäni oikeastaan muuta kuin vähättelyä. Haluaisin vain saada mielenrauhan ja mennä adhd-testeihin, ihan vain tietääkseni. Toki suuri osa oireista on osa valloittavaa persoonaani, mutta jotkut asiat jo häiritsevät elämää ja ahdistavat. Enkä edes tiedä, mitkä kaikki piirteet ovat osa mitäkin vyyhtä. Ärsyttävää, että olen tottunut olemaan täysipainoinen, keskimääräistä onnellisempi ihminen ja nyt alkaa olla tilanne se, että minulla on joku fukken ruokavamma oikeasti ja hypervilkkaus, joka ei oikein mene enää pelkästään persoonan piikkiin. Epämääräistä suuntaa-antavat testit huutavat pistetuloksillaankin hoosiannaa.

Oloni on välillä aika avuton, kun en pysty keskittymään normaaleihin asioihin, oppitunteihin ja keskusteluihin kuin tietyn hetken. Saatan katsoa ihmistä silmiin, nyökkäillä oikeissa kohdissa ja näyttää kuuntelevalta, mutta tosiasiassa keskustelun päätteeksi huomaan, etten ole edes rekisteröinyt äskeistä puheenaihetta. Kasvomuistini, tai siis sen täydellinen puute, on kaveripiireissäni yleinen vitsin aihe. Hyvänä esimerkkinä olen kertonut aina sitä, että jos leffassa on kaksi kaljua, keski-ikäistä miestä, en erota niitä toisistaan. Eilen Hannis raahasi minut luokkalaistensa bibiksiin ja kävi ilmi, että olin luullut kahta hänen luokkakaveriaan yhdeksi ihmiseksi. Näillä henkilöillä ei ollut mitään muita yhteisiä attribuutteja kuin sukupuoli ja hiustenväri. Ihan kuin se ei olisi riittänyt, niin kotiin polkiessa kävi ilmi, että olin erästä kolmattakin ihmistä luullut toiseksi tyypiksi, vaikka he eivät edes olleet samalla luokalla ja kaksi ihan eri persoonaa.

Enimmäkseen kuitenkin vaikutan arkea ihan hyvin pyörittävältä ihmiseltä, mutta siitä kuuluu kiitos H:lle. Se patistaa, kannustaa ja uhkailee toimimaan ja tekemään asiat ajoissa. Naureskelin joskus, että aikaansaamiseni on vakavasti masentuneen ihmisen tasoa, kun en kykene keräämään vaatteita lattialta tai ottaa imuria käteen ennen kuin kämppä on kaaoksessa. Laskut sentään maksan aina säntillisesti ajallani.

Tekisi vain mieli huutaa ja levitellä käsiä silkasta turhautumisesta.

tiistai 30. syyskuuta 2014

life_style_bloggaajien muodigas brunssi niinku


Sitä tietää tulleensa hyvään paikkaan, kun koputuksen jälkeen ja oven avautuessa rappuun kantautuu Anna Puun laulantaa kaiuttimista ja vastalla on iloiset kasvot. Suvi minua eilen scrimmagessa niin nätisti pyysi syömään ylijääneitä herkkuja hänen ja vanhojen toveriensa bibiksistä ja miksipä minä olisin ystävän pyynnöstä kieltäytynyt.

Maanantai oli hädin tuskin taittunut keskipäivään, kun söin aamupalaksi croissanteja, kuppikakkuja ja ties mitä. Joimme teetä ja naureskellen joimme boolia, jossa kellui mansikoita kuin vedessä turvonneita ja kelmeneitä ruumiita. Mielikuva oli enemmän groteski kuin todellisuus, onneksi.

Kuinka sitä näkeekään niin harvoin ihmistä, joka asuu kahden minuutin fillarointimatkan päässä.

lauantai 27. syyskuuta 2014

tapasimme jälleen, herra putro


Huomasin korvieni soivan, kun pääsin kotiin. Teehetken omaisesta perjantaista tulikin pyörremyrskyn päättäväisyydellä keikallakäynti. Minä en voinut kuin taipua kauniiden pyyntöjen edessä ja nostaa säästötililtä rahaa, jota minulla ei olisi ollut varaa käyttää.

En ole nähnyt Samuli Putroa livenä kai neljään vuoteen. Muistikuvani miehen aiemmista keikoista olivat lähes hartaita ja tunnelmaltaan intensiivisiä. Nyt koko baari vyöryi uudenlaista energiaa, jota en ollut nähnyt aiemmin. Pidin siitä. Siinä missä musiikki oli villimpää, laulu oli kuitenkin pysynyt sinä samana, johon minä aikoinaan ihastuin. Siellä me olimme pienen lavan eturivissä ja tunnelma oli lähes liian intensiivinen, bändin ollessa kosketusetäisyydellä koko ajan.

Ilman pienintäkään häveliäisyyttä minä lauloin jokaisen biisin, onnellisena siitä, että olin paikalla. Olen vieläkin hämilläni siitä, että Putro otti katsekontaktia välillä minuun ja lauloimme omituisia, lyhyitä hetkiä kestäviä duettoja pitkin keikkaa. Hän nyökkäsi tilanteen päättyessä hyväksyvästi ja jatkoi taas show'taan. Eihän minun ääneni kuulunut, mutta oli miellyttävää olla siinä mukana.

Kamala huutelia_naine kun olen, en voinut olla ennen erästä välispiikkiä huikkaamatta, että onko Törnävällä mukavaa. Kysymyksestä keskeytyi lyhyt keskustelu aiheesta, että ai oletko Seinäjoelta. No olenhan minä. Miten helvetissä sä tänne olet joutunut. Levittelin käsiäni. Ai miehen perässä? Nauroin ja eräs ystäväni selkäni takaa huitoi käsiään bingo!-eleellä ja nauroi myöntävästi.

Oli harvinaislaatuisen mukava keikka. Ainutlaatuinen suorastaan kaikessa omituisuudessaan.

perjantai 26. syyskuuta 2014

leikkaa hippi tukkas






"Moi mä tulin kotiin ota musta kuva kun mä oon näin ihana!!!"
--
"Eiks mulla ookin maailman valloittavin hymy?"
"Se on tollanen ilkikurinen. Pahat mielessä."

Eihän mulla nyt koskaan. Enkä mä sitten kuitenkaan laittanut sitä kuvaa. Alkoi häiritsemään. Tänään olin hobo666.

Keskiviikkona oli opiskelijabileet. Ensin olin Hanniksen kanssa ihan liekeissä menossa, mutta sitten aamupäivän taituttua päiväksi molemmista kuoriutui ylitsepääsemätön mukavuudenhaluisuus. Kuka nyt haluaa mennä all but clothes -teemaisiin bileisiin, kun lämpötila näyttää nollaa ja paleltuisi kuoliaaksi. Mutta avattu viini piti juoda pois. Lähtiessäni pitkissä kalsareissa ja villasukissa ovesta ulos, H kysyi että meinasinko mennä sinne baariin.

Illasta piti tulla tuhkimotarina, kahdeltatoista kotiin ja seuraavana päivänä reippaana kouluun. Kun ulko-ovi kävi uudelleen, kello oli puoli kaksi. Sinä aikana olimme tyhjentäneet viinipullon, vähän muuta ja sydämemme. Vaikka olemme olleet koko kesän tekemisissä päivittäin, kahdenkeskistä hetkeä ei juurikaan ollut. Tyttöjuttuja ei ole ehtinyt puhumaan. Nyt on ehditty puhua ja tänään vähän lisää kikattelua.

--

Viime viikonloppuna Rajakatseessa istuimme kaikki nuotion ääressä ja kuin aina ennenkin, lauleskeltiin niitä näitä. Minun vuoroni tuli ja Hannis yhtyi lauluun. Tilanteesta tavattoman teki se, että laulun jälkeen eräs toveri halusi kertoa meidän laulaneen kauhean kauniisti yhdessä. Oli ensimmäinen kerta, kun minua koskaan kehuttiin laulamisesta.

maanantai 22. syyskuuta 2014

hyvästi taas, ystävä


Aina Rajakatseessa hiuksilleni tapahtuu mystisiä asioita (saunominen ja hiukset auki makuupussissa nukkuminen saattaa vaikuttaa asiaan) ja sunnuntaina hiukset ovat kuudentuhannen takussa. Joka kerta minä mietin, että leikatako pois vaiko takuttaa rastoille asti. Vielä en ole kumpaakaan sortunut tekemään. Joka kerta myös olen sitä mieltä, että tämä oli paras metsäviikonloppu ikinä ja joka kerta seuraava kerta on vielä parempi. Olen viimeisen kolme kertaa luullut katon tulleen vastaan siinä, kuinka kivaa voi olla, mutta joka kerta rysähtää uudelleen. Nautin myös kohtuuttoman paljon ihmisten kuvaamisesta pelikamat päällä.

Kun me lähdimme sieltä, siellä oli vielä elämää, hälyä ja naurua. Mutta minä tiedän, että enää siellä on metsän hiljaisuus ja alkavan talven kylmyys. Ensi viikonloppuna olisi vielä talkoot, mutta sen jälkeen Rajakatse jää taas talviteloille ja yksin.

Eihän tässä enää oikein tiedä, miten olla. En halua ajatella sitä, että mulla ei ole enää mitään odotettavaa ja intoiltavaa ennen huhtikuuta taas.

torstai 18. syyskuuta 2014

se kiva


Tänään minä näytin tältä. Nauratti, enkä osannut olla kameran edessä. Ihailen ihmisiä, joiden kuvat ovat kaduilta, ulkoilmasta, ihmisten ilmoilta. Minä en osaa tehdä niin, olen liian häveliäs paljastaakseni ihan niin julkisesti turhamaisuuteni.

Kerron teille nyt salaisuuden. Olen aina halunnut olla bodypaint-malli. Se olisi kauhean kivaa, mutta vaikka minä olenkin enimmäkseen kroppani kanssa sujut, olen varma, että muiden mielestä minun torsoni ei ole sellaiseen asiaan tarpeeksi kaunis. Se vähän harmittaa minua. Tässä kohtaa yritän pitää pääni sopivan taipuneena nöyryyteen, enkä kirjoita "KOSKA MÄ OLEN MAAILMASTA PARAS".

Tiistaina minulle vieras tyttö kommentoi hetken jutusteltuamme, että "voi kun sun tyylisi pukeutua on niin hieno. Sulla on kaunis mekko ja sit sulla kuitenkin on iso huppari ja farkkuliivi." Ja hihitteli päälle. Olin kauhean imarreltu ja iloinen. Mä kun teen tuota ihmisille aika paljon, mutta aivan äärimmäisen harvoin se osuu omalle kohdalle. Tämän kannustamana jaksan uskoa, että muutkin tykkäävät kehuista yhtä paljon kuin mitä mä ilostuin, vaikka he eivät osaisikaan reagoida.

..miksi mä kirjoitan ihmisten kommenttibokseihin parempaa tekstiä kuin tänne, hä?

perjantai 12. syyskuuta 2014

mutta kun minäkin muutun


Nyt kun kerran puheeksi tuli. Jupisin facebookissa, että kynähameessa on perin ikävää fillaroida. Siihen sitten yläasteaikainen kaverini tuli kommentoimaan että sinullako kynähame. Niin, minulla. Join lisää sitruuna-inkivääri-hunaja-noitalientä ja jäin ajattelemaan asiaa. Mikä saa ihmisen ajattelemaan, että kahdeksassa vuodessa keskenkasvuisesta rääpäleestä ei kasva toisennäköistä ja -henkistä ihmistä?

En jotenkin osaa jatkaa aiheesta. Olen hämilläni. Eivätkö kaikki muutu? Se on ihan luonnollista, että kasvaessaan ihminen vaiheilee ja venkoilee menemään. Vaikuttaako asiaan se, että tämän kommentin sanoja näyttää käytännössä samalta kuin armon vuonna 2004 meidän yläasteen aloittaessamme. Tai no, en tiedä. En ole nähnyt häntä livenä sitten vuoden 2010 jälkeen. Mutta uskoisin niin. Eikä kyllä kai oikein kukaan muu meidän sen aikaisesta porukasta ole muuttunut miksikään. Tai muuttanut pois. Minä lähdin, karkasin ensin Seinäjoelle ja sitten Kouvolaan. Muut ovat jääneet Seinäjoelle tai jonnekin muualle ympäryskuntiin.

En minä itseäni jalustalle nosta, en minä sitä. Kunhan ihmettelen, mikä saa jotkut ihmiset olemaan kuin aina ennenkin. Äh. Ihmiset tekevät valintoja kuten parhaaksi näkevät ja ihmiset nyt vain tekevät eri lailla. Ääneenihmettely tapojen muuttamisesta pitkän ajan kuluessa vain sai minut kohottamaan kulmiani.

torstai 11. syyskuuta 2014

ei mulla mitään asiaa ollut oikeesti


Kummasti hyvänkin puhelimen kameran kuvanlaatu tipahtaa, kun kuvaa pimeässä, päivänvalottomassa eteisessä likaisen peilin kautta. Muutamina aamuina olen räpsinyt itsestäni kälyisiä aamukuvia, koska on yllättävän kivaa taltioida omaa elämäänsä, vaikkakin sitten tällä tavoin. Onhan tämäkin kirjoittaminen elämänsä taltioimista tietyllä tasolla. En mä näitä muuten muistaisi, pieniä asioita ja senhetkisiä fiiliksiä. Vasen kuva on muuten sama vaatetus kuin edellisessä kirjoituksessa, mutta huppari ja farkkuliivi päällä. Niissä mää nykyään asun suurimman osan ajasta.

Räkää pukkaa ja olen tartuttanut ihmisiä parhaani mukaan. Jos minulla ei ole kivaa, niin ei sitten kellään. Eeiku. Eilen oli fuksiaiset. Olin pitämässä ihmisten kanssa yhtä rastia, kitkutin urhoollisesti viidestä yhteentoista illalla. Tunsin oloni vanhaksi mummoksi, kun selvänä raahauduin sen parisataa metriä kotiin ennen puoltayötä ja tein vielä yhden kouluhomman loppuun.

perjantai 5. syyskuuta 2014

saatanan ysärihomo


Kaikesta sitä inspiroituukin, kun omista koulutehtäväsuunnitteluistaan haluaa itsekin pukeutua ysäristi. Eri vuosikymmenien tyylisuunnista puhuessa ja kuvagooglaillessa alkoi naurattamaan, kuinka paljon aiheeseen sopivaa vaatetta löytyykään jo valmiiksi kaapista. Enkä mä taaskaan ole hakenut mitään takaa. Mutta mikä sääli, että loistokkuuteni ei vain kertakaikkiaan suostu tallentumaan kameralla kaikessa ihanuudessan. Kamera väittää, että mä oon joku suonorsu.

Mulla ei oo mitään asiaa, jee! Mut meillä on viikon päästä siistejä bisneksiä taas tiedossa! Oho, puhun jo musta ja Hanniksesta sujuvasti monikossa. Lapsuus-teemainen viikonloppu! Hiizi! Lelularppi! Joskus tuntuu siltä, että mun pitäisi epäillä mielenterveyttäni, mutta mulla on liian kivaa tehdäkseni sitä.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

ja taas minä kirjoitan niitä näitä


Joskus vain on ihan jees ottaa itsestään likaisen peilin kautta vähän kälyinen kuva. Elämäni ei ole oikeasti kovin kiillotettua. Puoliksi syöty broilerinsiipikin pyörii eteisen lattialla odottamassa pikkupetoaan. Kengätkin unohdin jalasta, vaikka niitä minun oli tarkoitukseni esitellä. Siellä ne ovat tennareitteni päällä nurkassa.

Eilinen ilta oli jotenkin kauhean kaunis, vaikka meitä ei ollut erään ihmisen luona kuin kolme kylässä, mutta se oli aivan riittävästi. Se oli juuri niitä iltoja, jolloin kuunnellaan hyvää, rennonlaiskaa musiikkia ja juodaan kukin mitä sattuu shampanjalaseista. Minäkin join vallan hyvää kiljua liian hienosta lasista juomaan nähden, mutta sekin oli aika jees. Katselimme kauhean korkealta parvekkeelta ydinkeskustan hämmentävän vaisua lauantai-iltaa ja erään nistin korttelirallia kävellen. Meillä oli Fortuna-turnaus, jossa jäin viimeiseksi, mutta osanottajat saivat tasapuolisesti jekkua.

Huomenna on ensimmäinen koulupäivä, mutta olen toisella puolella auktoriteetin tietokonetta. Taas minut pyydettiin opettamaan nuorempiani. Olen otettu ja hämmentynyt tästä luottamuksesta, vaikka en minäkään osaa kuin sen verran, että pärjään. Onneksi tämä keikka on vain kolmepäiväinen ja saan stressata omista opiskeluasioistani ihan riittävästi sen jälkeen. Keväällä pitäisi valmistuakin.

lauantai 30. elokuuta 2014

have you seen big bad wolf?


Vähän sekavaa tekstiä tiedossa, olen syvästi pahoillani.

Tota, juuh. H sitten yhden iltakävelyn ja puheeksi tulemisen päätteeksi osti mulle The Wolf Among Usin. Siitä tuli jo ensimmäisen vartin jälkeen ehdoton suosikkipelini kaikkien muiden ohitse. Neljä pelikertaa ja kahdeksan tuntia myöhemmin olen edelleen samaa mieltä, mutta nyt on vähän tyhjä olo. Haluan lisää.


En kehtaa edes sanoa hirveästi koko pelistä, koska menee muuten naurettavaksi hypettämiseksi. Musta on vaan aika siistiä tehdä satuhahmoista ja muista vastaavista tarinaa naapurustona New Yorkissa. Muutenkin asiat vain istuivat kohdilleen kuin nyrkki naamaan. Ääninäyttely, grafiikka, tarina. Eihän tuo edes ollut peli juurikaan, enemmänkin interaktiivinen tarina valintojenteoilla.

Alkuperäiseen sarjakuvaankin, Fablesiin, tutustuin tänä aamuna sängyssä maatessani, koska halusin lisää. (Sail hatan uudelle puhelimelle, jolla voi tehdä muutakin kuin soittaa. Comic reader ladattavissa!? Tänne!) Olen iloinen, että saan lisää tarinoita tuosta maailmasta, mutta voi piru kun osaa olla rumaa piirrosjälkeä. Luen silti.


keskiviikko 27. elokuuta 2014

WAAAAAGH


Oli Gaazu ja oli DatSan. Oli teräaseet vyötäisillään painivia isoja miehiä ja tupakansytyttimenä toimiva poltin, joka vahinkotönäisystä kävi pelottavan lähellä sikariaan sytyttävän partaa. Gaazua käskettiin, Gaazu totteli ja ajoi isoja pomoja DatSanilla niin, että lavalla seisoivat isot miehet ja yksi iso mies istui katolla, koivet etuikkunalla. On suoranainen ihme, ettei kukaan kuollut sinä viikonloppuna.

Vaikka peli oli lauantaina, jo perjantaina ihmiset lipsahtelivat jatkuvasti hahmoonsa, pyytämättä ja kysymättä. Olen vieläkin häkeltynyt siitä, kuinka tuollaisesta.. perseilystä voi tulla noin äärimmäisen hieno larppi. Töniminen on kommunikoimisen muoto ja mitä kovempaa huutaa, sitä kovempi jätkä on.

Sitten lauantai-iltana jo valmiiksi viimeisiään vetelevä DatSan sai vahingossa joutsenlaulunsa ja tuli törmänneeksi puuhun, vuodatti jäähdytinnesteet ulos ja pääsi vielä offgamealueelle ennen kuolonkorinaansa. Nyt meillä on kultti DatSanin kunniaksi. Yksi tyyppi lupasi tehdä vilkun lasista meille kulttikorut. Etupaneelissa ollut Datsun-logo pääsee pyhäinjäännökseksi silkkityynylle koristeelliseen laatikkoon, kuten pyhäinjäännösten kuuluu maata. Tarvitsemme hymnin, kiitosvirren ja muut asiaankuuluvuudet.

..hulluja nuo larppaajat.


tiistai 26. elokuuta 2014

jos sä vaan tahdot niin


Joskus olo on äärimmäisen avuton, kun kokee olevansa kykenemätön auttamaan surullista. Siinä ei enää tiedä, miten päin itsekään olla. En haluaisi sanoa ääneen, että minullekin tulee paha olo ihan vain silkasta empatiasta, koska se kuitenkin pelottaisi toisen pois ja saisi vaikenemaan, ettei minun tarvitsisi surra hänen vuokseen. Toisen hiljaisuus on kaikista hirvittävin asia, mitä minulle voi tehdä. Haluaisin vain auttaa ja olla turvana, olla läsnä.

perjantai 22. elokuuta 2014

kettutukka on takaisin


Hiukseni ovat taas yhtä liekkiä. Samaan aikaan rakastan näitä valtavasti, mutta jotenkin en kuitenkaan osaa suhtautua asiaan. Enää ei musta kyllä ole aktiivisesti ylläpitämään suoravärejä. Piru vie, kuinka huonosti nukuinkaan yön yli muovipussi päässä, kun muhittelin väriä kiinni. Hourailin niin paljon, etten edes tunnistanut jaloissa nukkuvaa Riesaa omaksi lemmikikseni.

Voi tätä ironiaa, värjäsin maailman hienoimmat hiukset vain saadakseni lisää punaista larpatakseni örkkiä. Odotan innolla, mitä kuvamateriaalia mä saan huomenna ennen peliä. Vaikka Warhammerit eikä 40k ole sinällään tuttuja, niin aika nätisti silti liukuu siihen riehumiseen ja yleiseen fiilikseen. Perseilypelihän tuo on.

RED GO FASTA

torstai 21. elokuuta 2014

pelleä ei tunne kukaan


Hmh. Tämä aihe on nyt tullut elämässäni esiin tässä lähiaikoina niin monta kertaa, että ehkä haluaisin kirjoittaa ajatukseni selväksi.

Minä olen pelle. Läpänheittäjä, perseilijä. Mutta minä olen muutakin. Tuntuu typerältä edes vakuutella, että hei, minäkin olen järkevä ihminen. Mutta vakuutteluksi se menee, koska palautteena saan lähinnä naureskelua. Ne eivät usko minua. H on tässä kolmen vuoden aikana ehtinyt huomauttelemaan minulle kerran jos toisenkin, että kun sä käyttäydyt kotona paljon fiksummin kuin ihmisten seurassa. Nyt vasta tänä kesänä olen sisäistänyt sen.

En enää voi vedota yksittäistapauksiin. Lähes joka kerta, kun yli kahden ihmisen seurassa menee keskustelunaiheet pohdiskeleviksi, vakaviksi, mielipiteensä esittäviksi, minun aivan järkevä keskusteluunosallistumiseni torpataan ennen kuin olen edes ehtinyt sanoa mitään. Ei Raadolla kuitenkaan ole mitään järkevää sanottavaa. Eräänä iltana laskeskelin, että ehdin sanoa yhteen keskusteluun noin seitsemän kertaa kaksi sanaa lauseestani, ennen kuin minun päälleni puhuttiin aggressiivisesti. Ihmiset kieltäytyvät vaistomaisesti näkemästä minusta mitään muuta kuin sen helpon, tutun ja ennakoitavissa olevan puolen. Kyllä minä tiedän, eivät he sitä tahallaan tee. Olen vain vajonnut juoksuhiekkaan ja polkenut itseäni vahingossa syvemmälle. Ihmisten ennakko-oletus siitä, että kuinka vain heittäisin läppää vakavasta aiheesta ja se fakta, että olen korkeaääninen nainen, eivät edistä kuulluksitulemista. Totta kai kova- ja matalaäänisempää kuunnellaan helpommin.

Olen myös huomannut, että kuulluksitulemattomuus on tehnyt verbaliikastani terävämpää ja rujompaa. Ihmiset kiinnittävät herkemmin huomion korviinsärähtäviin sanoihin. Kuulostan pahasuiselta ja kärjistävältä vain sen takia, että hei, mullakin on asiaa.

Alkusysäyksen tämä teksti sai siitä, kun viime viikonloppuna H kertoi hänen ja hänen ensimmäistä kertaa tapaamansa kaverini puhuneen minusta ja siitä, kuinka sääli on, ettei minua oteta vakavasti. Aha, ai muutkin ovat huomanneet. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minulla on kourallinen ihmisiä, jotka näkevät minun kaikki puoleni. Ei-niin-yllättäen jokainen heistä on syvällä lähipiirissäni. Kiitos teille. Teistä ainakin kahden tiedän varmuudella lukevan tämän ja haluan vain kertoa, että olette tärkeitä.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

oho pierustuksia


Mulla on tänään ja eilen ollut joku aivan jäätävä piirtämisdraivi päällä, eikä se meinaa ottaa loppuakseen. Tällä hetkellä saldona on yhden Hanniksen linen väritys, oman työn väritys, yllänäkyvä kuva pääsi uusintakierrosväritykselle ja vielä jos yhden jutun saisi tälle iltaa valmiiksi. Mitähän tää nyt taas on, kun en ole piirtänyt kohta neljään vuoteen juuri ollenkaan ja yhtäkkiä tulee vain tällainen rykäisy.

Kiersimme tänään Hanniksen kanssa kirppareita örkkilarppia varten. Yhdellä kirpparilla koputtelin sateenvarjoani lattiaan ja totesin, että sitten kun olen vanha ja ryppyinen, hakkaan ihmisiä sateenvarjolla. Selkäni takaa kuului nauruntyrskähdys, kun jollain keski-ikäisellä naisella oli kauhean hauskaa kommenttini vuoksi.

Alla on uusi, maailman hienoin hahmoni. Hän on Momo, syvää maailmantuskaa kärsivä narkolepsialaiskiainen. Kaikista hienointa on roolipelata huvittavia hahmoja kuolemanvakavissaan. Ei täällä nyt iloa pidetä.