maanantai 30. joulukuuta 2013

en peru puheitani mutta

Ainoastaan isoveljeni on niin pölö, että se laittaa joulupakettiin koristeeksi parsoja.


Toissa-aamuna nilkuttaessani hiekkatietä metsän keskellä kelmeänä ja kalpeana kuin minua ja H:ta ympäröivä maailma, en voinut olla huomioimatta tilanteen kauneutta. Kaikki oli harmaata, paitsi uutta elämää puskeva metsä. Joulukuussa.

Erilainen joulu ei ollut huono, eikä positiiviset yllätykset ole koskaan pahasta. Pessimisti ei pety ja silleen. Ensin oli todella kissaisa esijoulu ja sitten oli vielä koiraisampi joulu. Aattona ja joulunpyhinä saman katon alla oli kahdeksan koiraa, kahdeksan ihmistä ja kaksi tilanteeseen tyytymätöntä kissaa.

Söin aivan järjettömän hyvää jouluruokaa ja sitä ennen päädyin kolmeksi tunniksi juttelemaan H:n serkun ja tämän ruotsalaisen poikaystävän kanssa englanniksi krapuloista ja hyvistä humaloista. Kuinka huojentavaa onkaan, ettei paikalla olevista kuin muutamat ihmiset meidän lisäksemme ymmärtäneet, mistä puhuimme. En olisi ehkä kehdannut puhua samoista aiheista puolison isovanhempien kuullen suomeksi.

maanantai 23. joulukuuta 2013

joulun taikaa


On 23. joulukuuta ja minä istun kaksiossamme koneen äärellä. On kasvun paikka ja vähän itkettää. Nyt se on väistämätöntä, enää ei voi perua. Ensimmäinen jouluni jossain muualla kuin vanhempieni nurkissa. Tänään seitsemältä aamulla minä ja H kissoinemme ahdoimme itsemme isoveljen ja hänen puolisonsa autoon (minun autooni) ja lähdimme ajamaan takaisin kohti etelää. Olimme olleet vain pitkän viikonlopun yli vanhemmillani. Siellä, missä on kaikkein jouluisinta, vaikka joulut olivat pääosin olleet aina kuin suoraan Leevi and the Leavingsien biiseistä.

"Älä aseta odotuksia", oli H:n neuvo siihen, kuinka suhtautua hänen perheensä joulunviettoon.

Nurmet ovat vihreinä ja sataa tasaisesti vettä. H soitteli junasta äidilleen, ehtisikö hän hakea meidät juna-asemalta kaikkine kamoinemme. Tuli tiuskintaa, ei ehdi, ei pysty. Ei kiinnosta. Pikkuveljen H sai kiinni ja lupasi hakea. Kuten aina. Kiitos.

Tänään ajattelin juoda itseni humalaan.


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

blogit ovat perseestä

Kissatkaan eivät arvosta.

Minua ärsyttää. Minua ärsyttää kohtuuttoman paljon nykyisen blogimaailman tavat ja pffht. Voisin pitää edes joskus blogini nimen arvoa yllä ja kirjoittaa kilometrikaupalla kerrankin vanhaa kunnon whineä. Vuosia blogeja seuranneena en voi sanoa liiemmälti pitäväni suunnasta, johon suurin osa niistä on menossa ja ovat menneet. Tämä on vain vaatimaton mielipiteeni ja nörttilasien läpi katsottu. Haha, vaatimaton. Todella.

En ymmärrä, miksi nykyinen kuvienlisäystrendi on se, että isoimmillakaan näytöillä pystykuvat eivät missään nimessä saa näkyä kokonaisina. En minä halua katsoa kenenkään naamaa koko näytön korkeudelta. Tai finnejä. Tai ruokakuvia. Tai mitään. Bloggerin Erittäin suuri -valmiskoko ei ole yhtään huono vaihtoehto tai liian pieni. Kyllä minua liian pienetkin kuvat ärsyttävät, mutta isot kuvat ovat suurempi ongelma. Eikä minua kiinnosta, oletko kuvannut isin ostamalla järkkärillä vai perunalla. Ei se ole mikään meriitti, että blogiasi mainostaessa meuhkaat hyvälaatuisista kuvista.

Kuvia ei tarvitse myöskään laittaa kolmeakymmentä samaan postaukseen. Minua ei kiinnosta nähdä kenenkään naamaa jatkuvasti ja täytekuvat ovat täytekuvia, vaikka toisin väittäisi. Maksimissaan kolme kuvaa per postaus on sietorajani. Eikä niitäkään kaikkia naamastasi. Kiitos. Paitsi jos olet Mikla.

Kuvien korkeuteen liittyy myös se, että on trendikästä ja hip ja pop pitää kestämättömän leveää blogia, jotta kuvat varmasti olisivat mahdollisimman suuria ja näkyvillä. Vaikka näyttökokojen kasvaessa 960-pikseliset nettisivuleiskat eivät ole enää se kiveenhakattu totuus, en minä pysty lukemaan  koko näyttöni leveydeltä tekstiä. Lempi-inhokkiesimerkkini on WTD-blogin leveys (1300px), joka on siis täydessä koossaan minun kahdenkymmenen neljän tuuman näytölläni. Jossain kommenttiboksissa käskettiin pienentämään selaimen kokoa, jotta Lilyn responsiivisuus astuisi esiin ja skaalaisi blogia pienemmäksi. Kuka oikeasti vaivautuu yhden blogin takia alkaa härkkimään yhtään mitään. Ihmiset ovat laiskoja ja kaipaavat helppoutta.

Minua ärsyttää, että joka paikassa ulistaan siitä, kuinka tekstin tulisi olla molempiin reunoihin tasattua. Ettekö te tiedä, miten hirveältä näyttää väkisin tasattu teksti, johon tulee sanojen väleihin epäsäännöllisiä tyhjiä aukkoja. Ne häiritsevät imho enemmän kuin vasempaan reunaan tasattu teksti.

Tekstistä puheenollen. En ehkä julkisesti ala kiillottamaan omaa kruunuani siitä, kuinka muka osaan kirjoittaa, mutta. Miksi ihmiset kirjoittavat, jos he eivät osaa ja heillä ei ole mitään asiaa? Ymmärtäisin kyllä, jos blogi olisi päiväkirja, jonne kirjoittelisi omaksi ilokseen. Mutta sitä en ymmärrä, että omaa köyhää hengentuotettaan spämmää pitkin internettiä. Vika on ehkä minussa ja olen ehkä aavistuksen elitistinen aiheesta, mutta miksi ihmisillä ei ole minkäänlaista itsekritiikkiä tuotostensa suhteen.

Hyvä on. Minä olen suutarin lapsi, jolla ei ole kenkiä. Minä koodaan nettisivuja (työksenikin toivottavasti) ja oma blogini on kuin valmispakasta repäisty. Minun pitäisi kustomoida, muokata, hinkata ja viilata, mutta enhän minä jaksa. En jaksa nähdä vaivaa tehdä minuutissa fotarilla Bloglovinin thumbnailiin omaa kuvitusta, eikä perfektionismi minussa muutenkaan kuki.

Olikohan tässä kaikki. Kylläpä mulla onkin ollut sydämelläni kaikkea. Lol.

torstai 12. joulukuuta 2013

et kirjoittaisi väkisin

Nyt on taas se aika vuodesta, kun ei ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa.

Kaikkea miellyttävää on tapahtunut, mutta en halua jakaa niistä mitään. Olin ensin joitain viikkoja sitten (kaikki päivät ja viikot sulautuvat yhteen) ensimmäistä kertaa boutissa nsoamassa. Viime viikonloppuna olin toisessa boutissa jam timerina. En töhöillyt kovin paljoa. Jatkoilla lauloin karaokea ja olimme team Unelma, Sirpa ja Leena.


Ryönä lähti uuteen kotiin eilen ja Raasu lähtee viikonlopun keikan jälkeen, kun lähdemme katsomaan Ghostia. Vaikka eilen itkettikin luopuminen pennusta, johon ei ollut edes kovin kiintynyt, tänään oli kaikki jo hyvin. Nopeasti unohti sekä minä että kissat.

Koko ajan on niin pimeää. En jaksa innostua kuin tarinan kirjoittamisesta ja nukkumisesta.