sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

keltaista maalia

Miten selittää itselleen äärettömän tärkeästä ja henkilökohtaisesta ilman, että se kuulostaisi lattealta. Unet ovat aina latteista lattein puheenaihe, ei ketään kiinnosta muiden unet. Kaikkialla aina skippaan muiden unikertomukset. Ehkä en vain osaa suhtautua muiden unien irrelevanttiuteen asiaankuuluvasti.

Minun uneni kun ovat tarinoita, galakseja. En tiedä, ovatko unimaailmani syy vai seuraus siitä, että kirjoitan ja luon tekstiä, vai saavatko uneni minut kirjoittamaan. Mutta minä kirjoitan, kirjoittaminen on minussa ja minä voin huonosti, kun en voi kirjoittaa.

Minä rakastan sitä, kun saan painaa pääni tyynyyn tietäen, että tänäkin yönä minua odotetaan. Minä olen haluttu, pelätty, vihattu, jahdattu, en kukaan. Vaikka näenkin kohtuuttoman usein unia, joissa joudun tappamaan, ettei minua tapeta, niissäkin on niin paljon muuta tarinaa. Kuvittelen tietäväni, miltä tuntuu viiltää kurkku auki, kun iho vastustelee ja antaa sitten periksi.

Toissayönä  näin unta, että maalasin erään maatalon makuuhuoneen seiniä keltaisiksi. Huoneen keskellä oli sänky ja sängyssä itsensä lopettanut mies.

Näen myös unia, joista saa sellaisenaan novelleja. Yleisesti epäloogisiksi tunnetut unet ovat minun tapauksessani kelpoa tavaraa. Herättyäni pystyn useimmiten hyväksymään takeltelematta alitajuntani purkaukset.

Olen vain niin onnellinen siitä, että minussa on tämä. Ja olkaa hyvä näytekappaleesta, millaisia asioita minä elän peittoni alle käpertyneenä. Mitään en ole lisännyt tai poistanut.

--

"-ja siksi hän heitti minut tänne loukkoon", nainen lopetti tarinansa nojaillessaan paksun puuoven kalteri-ikkunaa vasten.
Vartija oli ymmällään. "Eikö hänen korkeutensa kuuntele sinua? Hän on sentään siskosi", vartija kysyi ja kohotti kypärää haroakseen hiuksiaan.
"Hän ei ole sentyyppinen ihminen, joka kuuntelisi ketään päätettyään mielipiteensä", nainen huokaisi.
"Hänellä olisi ollut puoli vuotta aikaa pyörtää päätöksensä, mutta täällä minä olen."
Vartija oven paremmalla puolella raapi leukaansa mietteliäänä. "Entä se.. mies? Olisitko todella antautunut hänelle?" vartija käänsi katseensa takaisin vangin puoleen.
"Ehkä. Kyllä ..en tiedä. Se olisi ollut valtakunnalle parasta, mutta rakas sisareni tulkitsi hänen kuninkaallisen päänahkansa pelastamisen yrityksen petturuudeksi", nainen vastasi ja jatkoi: "En edes tiedä, onko se kapinallinen vallananastaja hengissä."
"Voisin tarkistaa asian, jos haluatte."
"Mm."
"Miten vain tiedätte parhaaksi."
"Jos viitsit", vanki katsoi hetken vartijaansa silmiin ja käänsi katseensa pois. Nainen ei itsekään ollut varma, tahtoiko tietää vieraasta jätistä mitään. Vartija katseli naista jonkin aikaa vaiti, kunnes epämiellyttävä hiljaisuus katkesi miehen asennonvaihtoon.
"Minä tulen pian takaisin."
"Kiitos."
Vartija lähti silmukkapaita kalisten astelemaan kivikäytävää toisaalle, jättäen naiselle soihdun seinälle valaisemaan ankeaa vankilaa.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

666 naamaa

Nelsi otti ja haastoi.

Tarkoitus on siis laittaa itsestään kuvia kuusi kappaletta, joissa näyttää mielestään hyvältä ja mielellään jopa selittää vähän, että miksi näin on. Kasvokuvia, kuvia joissa näkyy kroppa, mitä vain! Tärkeintä on tuoda esille niitä kuvia, joista itse tykkää. Tämän jälkeen haasteen voi heittää kuudelle muulle ihmiselle! 

Elikkäs tota. Mähän olen ehkä maailmankaikkeuden kriittisin ihminen omakuvieni suhteen, mutta onpa niitä vuosien varrella jokunen itseäni tyydyttävä ehkä tullut vastaan. Tämä postaus menee kyllä myös oman itsensä ja identiteettinsä muokkautumisen katselmukseksi. Show alkakoon.


Sekä ylempi että alempi vuodelta 2008. Lukion tokalla oleva hippityttö. Ajalta, jolloin Irc-galleria teki hidasta kuolemaa. Tykkään tästä kuvasta aivan valtavasti siksi, että näytän vihreäsilmäiseltä ja olen kovin söpöinen.


Tässäkin menee ihan keskenkasvuisuuden somuuden piikkiin. Ei vaan enää. Ja kaikesta päätellen mulla on ollut vuodesta 2008 enemmän tai vähemmän koko ajan punaiset hiukset. Tai sitten en vain osaa valita muita kuvia, kuin missä olen punapää.


2010. Juuri valmistuva ylioppinut, jonka punaiset hiukset äiti sai käskettyä muuttumaan ruskeiksi itse juhlapäiväksi. Blaah. Eivät ne kyllä kauaa olleet ruskeina. Tästä kuvasta pidän siksi, että olen ihastuttava ja ihastuttavan hoikka.


2011. Hoikkuuden ihannoinnilla jatketaan. Välivuoden töissäolo sai minut pysymään suhteellisen jäntevänä ja siitä se armoton alamäki sitten lähtikin, kun alkoi kesäloma ja pääsin opiskelemaan Kouvolaan. Kasvojen lapsenpyöreys oli alkanut jo muuttua muuten vain läskiposkisuudeksi, millä on muuten vissi ero.


2011 tämäkin. Vaikka kuva onkin suoraan zombiewalkista, koen silti näyttäväni aika raatoisan hyvältä tässä. Tajusin muuten vasta nyt, että suurimassa osassa kuvia, joissa koen näyttäväni hyvältä, olen ilman laseja. Ja olen sentään ollut puolisokea lepakko jo kymmenenvuotiaasta, että niin feikki minä kuvissa olen.


Ja uusin, 2013 viikonko takaa. Suorastaan rrrrrakastan sitä, miten upealta ja mahtavalta ja seesteiseltä ja kertakaikkiaan täydelliseltä näytän tässä.

Ai niin, se haastaminen eteenpäin. Haastan Klausin, Miklan ja Hennan.

Ulkonäöstä puheen ollen, mulla on järkyttävä hiuvärikriisi. Vaaleanhaalean turkoosit hiukset eivät jätä mua rauhaan. y/n? Meneekö liian teiniernoksi?

blood, blood everywhere


I donated for vampires.

Joskus muutama vuosi sitten olin katsomassa Dance of the Vampiresia Seinäjoen kaupunginteatterissa ja minua huvitti niin kauheasti, kun siellä aulassa oli verenluovutuskyltti. Voi tätä ironian määrää.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

noni

Kappas, mulla on potentiaalinen hovikuvaaja kotona. Enkä edes ole kovin ällöyök. Kävin eilen taas Carlingsissa ihan vähän vaan kääntymässä ja mulla on nyt maailmasta kaunein farkkupaita. 15-vuotias minäni kääntyisi haudassaan, jos tietäisi miltä näytän nykyään. Nössö. Siinäkin, että lähden lauantai-iltana puistosta ja baarista yhdeksältä kotiin, koska on kivempaa pissata siiderinsä ulos omassa vessassa kuin puskassa. Ja kuunnella Disney-musiikkeja ja H:n pelaamista kuin livepunkkia.

Nöösssööö.


Ronja on ehkä kissan ja pesukarhun ristisiitos.

pyh

En ymmärrä, miten ihmiset ottavat kauniita kuvia itsestään. Minä, joka ihastelen itseäni toistuvasti ja pidän itseäni ihanana, ilmiinnyn kameralle karsastavakatseisena ja tunkkaisena.

Taidan ehkä leikkiä vähän ulkoasulla.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

kauhusta.

Olin tiistaina kaverini antamilla lipuilla Tykkimäessä, tämä kun siellä on töissä. Hänen ja hänen 11-vuotiaan serkkupoikansa ja H:n kanssa. Muuten oli mukavaa, mutta. Kiva näin vanhemmiten huomata kehittäneensä itselleen aivan jär-jet-tö-män korkeanpaikankammon. Ja joka kerta unohdin sen olemassaolon ja laitteen alettua nousemaan on myöhäistä paeta.

Sitten mie kiltisti istuin kauhusta kankeana, kun 70 metrin korkeudella oleva keinukarusellikierros kestää aivan liian kauan.

Ja sit mie istuin kiltisti maailmanpyörässä ja vihasin H:ta, joka minua kiusatakseen alkoi heiluttamaan sitä koppia. Itku ei ollut kaukana, kun laite lähti kolmannelle kierrokselle.

Ja sit mie pelkäsin heilutusketkutustärinäkorkeuslaitteessa Loop Fighterissa, jossa jäin pää alaspäin ihan liian pitkäksi aikaa katsomaan maata, ennen kuin se heilahti uudelleen liikkeeseen.

Jostain syystä kuitenkin itsepäisesti en suostu uskomaan, että minä voisin pelätä mitään noin naurettavaa ja toistin typeryyteni ja pelkäsin. Onneksi jäähilekokis lohdutti.


tiistai 2. heinäkuuta 2013

miau nam nam nam

Minulla oli maailmasta parhaat 22-vuotissyntymäpäivät lauantaina. Perjantaina olimme puistossa toisen ihmisen etukäteissyntymäpäivillä juomassa yksi kaksi ja sitten lauantaina kolmesataa. Perjantaina jouduimme todistamaan kahden kiihkeän rakkauden spurgua leikkipuiston vieressä.

Lauantaina minä en vielä neljältä iltapäivällä tiennyt, missä olisimme. Ihan hyvin minä sain kuitenkin ihmisiä puistoon kanssani, vaikka kutsu oli facebookissa muotoa "tänään bibistetään, saa liittyä seuraan." Minua oikein lahjottiinkin, vaikka olin että ei tarvitse. Katsokaa miten hienoja lahjoja mie sain.


Pärisin yhden tuttuni kanssa Studio Killersistä edellisenä päivänä ja sitten seuraavana minulle oltiinkin jo kerätty kolehti ja paketoitu heitten levy. Ja luokkatoveri kehtasi tuoda Tigerin lahjakortin, koska se on ihan yhtä perso kitchille kuin miekin. Mie kuolen vieläkin kiitollisuuteen.


Sit mie sain Nelsiltä (Tiger-)vaahtokarkkeja ja hienon pinkin derbykortin, josta näette vain pärpärpärpär-takaosan. Tui.

Sitten me mentiin kattiin ja tuli viikon odotettu kaatosade ja ukkonen ja oli hienoa ja Mari Hyena sai jurriseen päähänsä ajatuksen, että nyt me mennään laulamaan karaokea. Minä menetin karaokeneitsyyteni yök, tipahdin lavalta poistuessa ja örisin uskottavasti minua paremmin laulavien päälle pöydässämme.

Eilen ostin synttäri- ja palkkarahoilla jo vuosia haaveilemani ihan oikean kameran. Hyvä minä. Ehkä tämänkin blogin kuvanlaatu paranee jossain vaiheessa.