keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

!!!!



Ihmismieli on armelias, se unohtaa. Jos nyt minulta kysyttäisiin, kuinka minulla meni toissakesänä, olisin naurahtanut ja todennut vähän olleen raskasta. Onneksi teksti ei unohda.

Mutta hei, olen elossa ja potkin kovempaa kuin koskaan! Elämä naurattaa ja askel on kevyt. Pyöräilen töihin maailman kauneimpia reittejä, eikä ikinä uskoisi olevansa pääkaupungissa.


Olin jo kesäkuun puolessa välissä saada lievän tukahtumisen kaikesta tästä ilomielisestä tekemisestä, mutta parin viikon loma juhannuksen ympärillä auttoi. Viisi päivää Nummessa ja yö porukoiden mökillä ja porukoilla rauhoittuminen, josta uuteen nousuun Vallisaaren, Tuskan ja Pride-synttäreiden kautta.
Viikonloppuna kiidämme taas Viialaan kaverin tupareihin, sitä seuraavana taas Rajakatseeseen vähän vääntämään käsitöitä, kun ei viime viikonlopun keskikesän peli ollut yhtään tarpeeksi. Laskeskelin, että tänä vuonna tulen olemaan yhteensä 7-8 kertaa lempipaikassani.

Keskikesän peli oli juuri niin riemastuttava, kuin keskikesän suo odotettavan olla. Oli fiinä ja sievää, oli saviset viinilasit ja elitistiset jutut. Oli metsäläisiä ja pakanafolkmetalli-promokuvaolo kameran edessä. Ilahdutti laulaa tavernassa. Nauratti kävellä ukuleleä soitellen mäkeä alas tavernalle hilpeämielisenä bardina, kun perässä astelee vähintäänkin kyseenalaisen näköisiä palkkamiekkoja seurana.


Hengästyttää, kun haluaisi kertoa aivan kaikesta, mitä on tapahtunut, mutta ei oikein voi. Heti haluan kertoa kaiken. Kaikesta tulisi aivan oma postauksensa, mutta olen unohtanut blogin olemassaolon.

Ei se mitään, elämä rullaa, vaikka en kirjoittaisikaan. Tärkeämpää on olla elossa ja menossa kuin taltioitu. Valaiskoon kesäaurinko polkujanne, pus.


lauantai 17. maaliskuuta 2018

onni jatkuu ???



Hassua kuunnella biisejä, joita kuunteli silloin kun oli kamalaa ja ahdistavaa. Nyt mielessä ei ole muuta kuin tanssiminen satojen vuosien takaisien kappaleiden tulkintojen tahtiin, sekä työ ja sen ihmiset, jotka tekevät minut onnelliseksi. Olen vähän järkyttynyt siitä, kuinka mä haluan viettää vapaa-aikanikin samojen ihmisten seurassa.

Minun pitäisi valmistua vielä kesäkuussa ja valmistumiseen saavutettavia asioita on 1,5/5 näin maaliskuun puolessa välissä. Siitä pitäisi tulla jotain, jotta minut voisi vakinaistaa lempiduuniini. Miten hämmentävää on, että minun mielipiteitäni kysytään ja niitä halutaan kuunnella. Olen joka päivä tietoisesti kiitollinen siitä, että minun ei tarvitse olla enää suolakaivoksessa töissä, jossa ihmisarvo on silkka vitsi ja mielipiteet utopiaa. Minulla on oma kahvikuppi, loputon kahvin varanto ja itsemääräämisoikeus.

Minusta ei tullut kirjastotätiä, ei konduktööriä, ei pelialan ihmistä. Minusta tuli yritysmyyjä ja vuokralaitevastaava ja se on ihan todella ookoo.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Mikä on tämä hyvä mieli

Oho, uuden vuoden kunniaksi postaus. Tämähän alkaa muistuttaa tahdiltaan minun käsinkopeloitavaa päiväkirjaa, johon kirjoitan uuden postauksen aina, kun siivoan laatikostoja ja jään prokrastinoimaan.



Olin kesä-heinäkuun palkallisella lomalla, jonka jälkeen oli vihaamassani suolakaivostyössä kolme viikkoa jäljellä irtisanoutumisen myötä. Yhdeksän päivää tipahtivat viiteen, kun nyrjäytin nilkkani töistä lähtiessä ja pääsin vielä jatkamaan kesälomaani Ropeconiin. En voinut tanssia, mutta nilkutin mukana. Elokuussa minulla alkoi uusi koulu ja syyskuussa lähdin soitellen sotaan työharjoitteluun. Nyt on tammikuu ja en jaksa ajatella näyttöjä, kun minulla on mielekkäämpää tekemistä työajalla.



Muutimme myös lokakuussa ja jouduin jättämään rakkaaksi muodostuneen asunnon taakseni. On tämä nykyinenkin kiva, mutta kompromissi. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen minulla ei ole ollut mainittavaa kaamosmasennusta, mikä on ollut huojentavaa tämän pitkittyneen pimeyden keskellä.


Haudankaivaja ja Lammas kuolivat tässä talvella, mutta elämä jatkuu. Häkissä pomppii kolme pikkupoikaa ja neljäs on tulossa.

Tältäkö tuntuu olla taas onnellinen.


tiistai 30. toukokuuta 2017

sade elämäksi


Hei. Halusin vain tulla kertomaan, että olen onnellinen ja eloon herännyt. Kesä on saapunut rytinällä, vaikkakin edelleen vähän viileänä ja elämässäni on tapahtumassa paljon hienoja asioita, jotka muuttavat isoja linjoja sinne, minne niiden haluan menevän. Toivottavasti viime vuosi jää ainoaksi mustaksi vuodeksi, koska olen saanut surusta ja pahoinvoinnista tarpeekseni.

Ehkä kirjoitan joskus taas, mutta vielä minulla ei ainakaan ole mitään sanottavaa. Kun yli vuoden on sanomatta mitään mitä haluaisi, on kamalan vaikea kokea asioiden kertomista merkitykselliseksi. Ennen kertoi pienemmätkin kuulumiset ilolla eteenpäin, nyt punnitsen sanojani ja harkitsen, tarvitseeko. Useimmiten ei. Ei tämä ole välttämättä huono asia.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

surusta

 
Kuolema tuoksuu pannuhuoneelta, nuotionsavulta ja hennalta. Suru tuntuu raskaana vilttinä harteilla ja tukahduttavan lämpimänä, kun haluaisi palella ja hengittää syvään. Haluaisin väittää olevani onnekas, kun olen joutunut luopumaan tähän mennessä vain nelijalkaisista läheisistä. Mutta kuolema on tasapuolinen, se tulee kaikille ajallaan ja sattuu aina yhtä paljon niitä, jotka jäävät kaipaamaan.
 
Kiitos Joonatan ja Mattis näistä kahdesta vuodesta ja lisäkuukausista, jotka olitte olemassa minua rakastamassa. Ja minä teitä. En koskaan unohda.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

lauantai 11. helmikuuta 2017

ystävyydestä

 Kuvasin ystävän kädet.

Minulla on kaksi parasta ystävää. Toisen kanssa olemme tulta ja tappuraa niin hyvässä kuin pahassa. Joitain vuosia sitten mietimme, että kun olemme nyt puoli vuotta puhuneet yhtäjaksoisesti toistemme suihin, voiko meiltä jutut loppua. Eivät ole ainakaan tähän mennessä. Kun en ole nähnyt häntä viikkoon, seisomme kolme tuntia ovensuussa unohtuneina juttelemaan silmät innosta kirkkaina, vaikka minun piti vain vaihtaa muutama sana ohimennen.

Toisen kanssa olemme kaksi vakaata peruskalliota, jotka eivät koskaan unohda tai totea ystävyyttä taaksejääneeksi, vaikka emme kuulisikaan toisistamme pitkään aikaan. Hän on ihminen, joka on pysynyt pisimpään elämässäni. Jotkut jäävät ikuisiksi ystäviksi lapsuudenystäviensä kanssa, hän on minun itse valitsemani ilman paikkakunta- tai koulurajoitteita. Mutta virta vei meidät yhteen ja ensin olimme samassa lukiossa ja sitten emme viiteen vuoteen nähneet toisiamme liian usein, kun molemmat levitimme siipemme omillemme uusilla paikkakunnilla. Nyt olen ikionnellinen saadessani asua hänen naapurinaan samassa kaupungissa, lähempänä kuin koskaan aiemmin.

Vaikka vuodet ovat vierineet ja asuinpaikat kaikilla muuttuneet, kaikki on kuin ennenkin. Samat koiranulkoilutuslenkit metsässä jutellen loputtomiin, samat ihmiset meillä etkoilemassa, sama rakas ihminen istumassa meikkaamassa eteisen peilikaapin edessä. Sama poikain pelaaminen krapulapäivänä ja syömässäkäynti. Vaikka elämäntilanteet muuttuvat, perusrakenne pysyy rakastettavan samana.

Viime tapaninpäivänä olin sukulaisilla käymässä ja serkkuni vaimo kuulosti hirveän surulliselta sanoessaan "Sulla taitaa olla ihan eri kaverit nykyään siellä etelässä". En ymmärtänyt hänen äänensävyään. Mitä minä teen sellaisilla ihmisillä elämässäni, jotka eivät ole tarjonneet minulle sellaista, että he pysyisivät mukana. Minun ei tarvitse jäädä roikkumaan ihmisiin, joiden kanssa ei ole muuta yhteistä kuin ala-aste yläaste naapurusto. Olen valinnut elämääni sellaiset ihmiset, jotka arvostavat minua tällaisenaan, ei rauhallisempana tai hiljaisempana tai normaalimpana.

Kiitos kullat, että olette olemassa.